Kaksi sielunpelastajaa

Olen ja saan sanoa.
Olen ja saan sanoa.
OLEN JA SAAN SANOA.
Olen ja saan sanoa.

Olen toistellut itselleni jo kaksi päivää, siitä lähtien kun turvasatamaani kajottiin ja minusta tuntui kuin joutuisin pakolaiseksi omalta pyhältä maaltani. Minun kuplani puhkaistiin pyytämättä. Jouduin kuivalle maalle haukkomaan henkeä lapsivettä vailla. Ainoa haluni oli saada olla oma itseni, mutta sekin on kiellettyä nykyisessä korrektiuden viidakossa, jossa päänahkoja vuollaan pienimmistäkin poikkipuolisista sanoista.

Muotti on tässä, ole hyvä. Mukaudu tai kuole häpeään. Toivon paluun turvapaikkaani olevan mahdollista, kunhan pöly on laskeutunut. Minun täytyy vain suojella sitä entistä paremmin. Sisään ei päästetä ehkä enää ketään muita. Nytkähdin ymmärryksessäni lähemmäs kaikkia, jotka ovat lähteneet mistä tahansa vastoin tahtoaan. Nytkähdin myös kohti salaseurojen perustajien ajatuksenjuoksua.

Ehkä jo viikon verran olen vellonut harmaassa sumussa, vaikka päivät ovat muuttuneet aurinkoisemmiksi ja jokainen voi todeta kevään tulleen viimeinkin. Lyhyeksi se jää tänä vuonna, kesää manataan jo esiin. Kesän on oltava täällä ihan liian pian. Antakaa enemmän aikaa ujoille versoille ja nupuille. Mikä kiire on julkealla kesällä?

Bussipysäkillä luokseni tuli ensin romanikerjäläisiä ja sen jälkeen Jeesuksen rakkauden nimeen vannova vanha mies. Kieltäydyin kuuntelemasta kumpiakaan. Olisin toivonut heidän kohtaavan toisensa sen sijaan. Selkääni särki, kaupungin pöly pisteli keuhkoissani ja sisälläni kypsyvä uusi elämä painoi vatsaani alaspäin niin paljon, että pelkäsin ihoni jo repeävän.

Sekin vielä. En minä tiedä, mihin liemeen olen hyppäämässä. Haluaisin paljastaa tämän salaliiton, huutaa sen megafoniin keskellä toria suurelle ihmisjoukolle. Miten tällaiseen voi koskaan olla valmis? Älkää uskoko niitä, jotka hymyilevät mainoksissa. Tässä ei voi kuin epäonnistua. Eniten ihmettelen kivikauden naisia. Miten ne tästä selvisivät?

Tein niin hyvin kuin osasin; ostin torilta kukkia ja mansikoita. Kukat olivat valkoisia ja vienosti huumaavan tuoksuisia. Mansikat tietenkin punaisia ja makeita. Kukkakauppiassetä hoiti tietämättään sieluani. Yritin antaa viisikymmentä senttiä ylimääräistä, mutta ei hän huolinut. Olin vain niin tyytyväinen kukista ja mansikoista. Tunsin vihdoin löytäneeni päivääni jotakin olennaista.

Pääsin kotiin, ja yhtäkkiä taivaasta satoi mannaa. Mieheni mummi oli lähettänyt käsin kirjoitetun kirjeen täynnä kauniita ja rohkaisevia sanoja. Luin kirjeen vähintään kolmesti keittiön pöydän ääressä, ja joka kerta portit ja lukot sisälläni aukesivat. Itkin itkemästä päästyäni, koska sain juuri sitä, mitä niin kipeästi tarvitsin. Jonkun itseäni äärettömän paljon viisaamman rauhoittavia sanoja elämästä. Että tätä kaikkea voi sittenkin tajuta. Että tässä on jotakin mieltä ja kannattaa elää vanhaksi. Elää niin hyvin kuin voi.

Emme tarvitse mitään niin paljon kuin vanhoja naisia. Kukaan ei näe maailman läpi niin kuin he.