Sateisena lokakuun päivänä se tapahtui. Sinä tulit. Taivaalta satoi vesipisaroita, kuin kyyneleitä.
Oli ilta, ulkoa kuulsi synkkyys, mutta samaan aikaan ääretön rauhallisuus.
Minä en tiennyt tulevasta mitään.
Istuin keinutuolissa hieroen supistelevaa vatsaani. Katsoin miestäni ja hymyilin: ”Eikö ole uskomatonta, että tänään meillä saattaa olla jo vauva sylissä!”
Olin niin jännittynyt, mutta kuitenkin tyyni.
Aivan kuin ulkoilmakin.
Sinä et pitänyt kiirettä: supistuksia oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia, etkä sinä olisi ihan heti tulossakaan. Minä olin niin väsynyt, olin valvonut jo reilusti yli vuorokauden. Kätilö kysyi tahdonko kipulääkettä, mutta en halunnut. Halusin tuntea sinut. Mutta enhän minä tiennyt sinusta vielä mitään.
Hieman reilun 24 tunnin odottelun jälkeen sinä sitten saavuit.
Olit edessäni. Olit sylissäni. Minulla oli ollut ikävä sinua.
Kun olit rinnallani huomasin sinun silmäsi: ne olivat erilaiset. Kysyessäni isi sanoi sen olevan normaalia ja siihen minä nukahdin. Sinä sylissäni. Sydämessäni kuitenkin jo tietäen.
Herätessäni sinut otettiin pois sylistäni ja isi kylvetti sinut. Tämän jälkeen kätilö kertoi lastenlääkärin tulevan sinua katsomaan. EI EI EI EI EI!!!!
Ja minä itkin. Minä itkin, enkä tiennyt mitä olisin ajatellut. Sinä, jota olin niin kauan sisälläni kantanut, sydämessäni, olit erilainen. Minä en tuntenut sinua lainkaan. Mikä sinä olit? Miksi et ollut se joka sinun piti olla? Miten minä osaisin olla sinun kanssasi? Miten jaksaisin? Miten pystyisin? Miten tahtoisin?
Niin Taivaan Isä oli meille lahjoittanut sinut, enkelin ihmisten keskelle. Minä vain en tiennyt sitä silloin. En osannut ymmärtää. Pidin sinusta huolta, pidin sinua lähellä, olin sinulle hyvä. Minä jopa hymyilin sinulle läpi kyynelten. Mutta minä en tiennyt mitä sinä olit. Miten sinä saatoit olla minun, en ymmärtäny olevani äiti, äiti sinulle. Minä vain itkin.
Olin onnellinen että saimme pitää sinua lähellä, kokoajan vieressä, vaikka en vielä oikein hyväksynyt sinun erilaisuuttasi. Toisena päivänä saimme tietää, että sydämessäsi on kaksi reikää, jotka pitää leikata. Se ei tuntunut miltään. Itseasiassa toivoin sen jopa olevan sinun kohtaloksesi. En minä silloin tiennyt kuinka paljon sinua voin rakastaa, ja kuinka paljon reiät sydämessäsi voivat aiheuttaa minulle huolta. Minä vain olin niin turtunut, en osannut tuntea huolta.
Kotona kaikki oli jo hieman helpompaa. Sain olla kanssasi niin kuin itse tahdoin. Sain itkeä, sain hoitaa, sain puristaa sinut lähelle sydäntäni niin kuin olit ollut yhdeksän kuukautta aiemminkin. Sain opetella sinua. Katsoa sinua lapsena, äidin silmin. Kyllä minä vielä itkin, mutta aloin ymmärtää. Sinä olisit aina kanssasi, enkä minä jättäisi sinua milloinkaan, pitäisin sinusta aina huolta.
Kymmenen päivää syntymäsi jälkeen kirjoitin sinusta tällaisen runon:
”Tahtoisin kirjoittaa tähän jotain kaunista,
mutta ei ole olemassa niin kauniita sanoja
kertomaan miten rakas Samuel meille on,
ja miten paljon hän on meille antanut.
Hän on opettanut meille
kuinka vapaasti voi nauraa,
hän on näyttänyt meille
kuinka paljon kyyneleet sattuu.
Hänen kauttaan olemme oppineet
miten katkeruuden voi voittaa,
ja miten suuri valta on pienelläkin toivolla
pohjattoman epätoivon jälkeen.
Hänen vuokseen tiedämme
miten kovaa viha voi iskeä,
ja kuinka totta se on,
että rakkaus aina voittaa.”
Kaksi viikkoa syntymäsi jälkeen minä jo hymyilin, aidosti. Esittelin sinut ystävilleni seurakunnan alfa-kurssilla. Ja yhtäkkiä huomasin olevani sinusta ylpeä. Enää erilaisuutesi ei ollut päällimmäinen ajatus. Sinä olit vauva. Sinä olit minun ja isäsi rakkauden hedelmä. Lahja Jumalalta. Silti vieläkin sinä sait sisimpäni kuohumaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
