Yhdeksäntoista vuotta minä kiteytin
kävelymatkaan keskiyöllä,
kun kuljin lehtien värittämät,
äänettömät kadut
koko matkan kotiin saakka
kädet jäässä ja kyynelet poskilla.
Ja minä häpeän kiittämättömyyttäni
siitä, että edes te vaivauduitte paikalle.
Onko sillä väliä, miksi te tulitte,
kun kuitenkin olitte siellä,
teitte tästä päivästä vähän helpomman kestää?
Onko sillä väliä että se ainoa ihminen,
jonka kanssa halusin tämä illan jakaa,
loisti poissaolollaan?
Minä itse valitsin hiljaiset huoneet,
joita eivät täytä minun huutamani sanat
tai teennäinen täytenauruni,
minä itse kirjoitin opinkappaleet,
kuinka käytetään ihmisiä
ja minä itse olin uhri liian kauan
voidakseni olla selviytyjä
siinä ainoassa asiassa,
jolla on jotain merkitystä minulle.
Tänään on vuoden surullisin päivä,
mutta sitä se on ollut jo niin kauan
ettei minun kuuluisi tuhlata aikaa,
kipua ja kyyneliä
tähän turhuuteen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
jotenkin samaistun tähän,
vaikka kukaan ei vaivautunutkaan paikalle.
Hieno runo,tykkäsin :)