Olin lähdössä Tampereelle Antonin kanssa johonkin lahjakkuuksien tapahtumaan, jossa oli runsaasti erilaisia esiintyjiä. Tämä ilta oli erityinen, sillä Anton oli kutsuttu paikan päälle lausumaan runonsa, jota hän itse piti kaikkien aikojen merkittävimpänä tekstinään (nimenä taisi olla "Elon haamut"). Ja juuri sinä iltana minulla tuntui olevan unessa riitaa hänen kanssaan.
Anton oli varmaankin valvonut lukuisia öitä ennen esitystään miettien, miten saisi parhaat puolet tekstistään ulos. Väsymys oli saanut hänet liikkumaan melko hitaasti, ja hän viimeisteli tekstiään läppärillään. Pyysin häntä olemaan hereillä, skarppaamaan ja auttamaan sen aikaa, että saisimme kaikki kamat autoon, jotta pääsisimme lähtemään. Sanoin hieman tuohtuneesti, että nyt on kyse ihan vain siitä, että päästään ajoissa perille.
Jostain kumman syystä Anton lähti paikalle autolla, ja minä ajoin perässä lapsuuteni mopolla, joka hajosi käyttökelvottomaksi päästyäni sillä Tampereelle. (Tämä kuitenkin tuntui unessa täysin sivuseikalta, mutta ajattelin kirjoittaa ylös, kun vielä muistan. Sillä voi olla isompaa merkitystä, jos avaan tätä itselleni.)
Saavuttuamme paikalle törmäsin backstagella rakkaaseen ystävääni Marleenaan, ja olin niin onnellinen tästä spontaanista kohtaamisesta, että sydämeni oli pakahtua. Rutistin häntä ikään kuin olisin tietänyt, että huomista ei tule olemaan olemassa (itken kirjoittaessani tätä), ja hän vastasi tähän suurella ilolla.
Ilmeisesti Anton oli alkanut juomaan alkoholia, ja Marleena oli huomannut yhden hänen juomistaan backstagella ja kohteliaasti kysyi minulta, saisiko sen. Anton oli juuri valmistautumassa esitykseensä backstagen vessan peilin ääressä, ja menin kohteliaasti pyytämään, voisiko hän antaa juoman Marleenalle, kun tämä sitä kauniisti pyysi. Anton vain oikaisi pukuaan ja piti minulle täyttä mykkäkoulua. Otin hänestä kiinni ja olin tokaisemassa jotain, mutta hän riuhtaisi käteni olkapäältään ja sanoi minulle
"Olet aina ollut minulle veli, mutta nyt sinun olisi kerrankin aika olla ystäväni.", ja lähti kävelemään lavalle. En ymmärrä, miksi en unessa lähtenyt katsomaan esitystä. Mulla oli syyllisin olo koskaan. Tuntui, etten ansainnut kuulla sanaakaan Antonin tärkeimmästä runosta.
Lähdin backstagelle takaisin ja Marleena odottikin minua istuen esityksestä ylijääneen penkkiryppään keskellä. Romahdin häneen kiinni, kerroin tapahtuneesta ja aloin täysin kontrolloimattomasti, itkusta ja pelosta hytisten kertoa, kuinka kaikki tärkeä tuntuisi valuvan elämästäni jonnekin, mistä sitä en enää koskaan tulisi saamaan takaisin (itken jälleen myös kirjoittaessani tätä aamuseitsemältä). Muistan, että Marleena tärisi sanoistani ja alkoi itkemään kanssani. Aistin hänen tietäneen täsmälleen, mitä tarkoitan.
Sitä tunnetta, kun tietää ettei lopulta voi pitää mitään kontrollissa, ja samalla myös sitä, että vaikka tiedät tämän asian olevan luonnollinen osa elämää, niin ajoittain se tuntuu niin pahalta, ettei sitä taakkaa vain voi jaksaa kantaa yksin. Se pitää jakaa jonkun sinua syvästi koskettaneen ihmisen kanssa.
Sitä tunnetta, kuinka useat elämämme uskomattomimmat ihmiset etääntyvät sielumme rajamaiden silhueteiksi, joita osasimme lukea täydellisesti vielä hetki sitten. Ikäväksemme tämä hetki tuntuu loputtoman tärkeytensä vuoksi iäisyydeltä, ja juuri siksi sen menettäminen tuntuu niin saatanan raastavalta.
Keskustelimme Marleenan kanssa todella pitkään kaikesta mahdollisesta, mukaan lukien hänen kadonneesta kaksoissisarestaan (jollaista hänellä ei todellakaan tietääkseni ole), ja muista suruista ja iloista.
Olen aina tuntenut, että minulla on selittämätön hengellinen yhteys Marleenaan. Lopetamme toistemme lauseet jopa niissä keskusteluissa, joita emme käy ääneen.
Ei, totesin pääni sisällä. Vannoin unessa itselleni, että Marleenan en anna koskaan etääntyä, ellei hän itse sitä vaadi minulta. Hän on aivan liian tärkeä ihminen menetettäväksi.
Se henkilö, joka aika ajoin kiteyttää minulle kaikilla täydellisillä ja epätäydellisillä tavoillaan elämän tarkoituksen. Se viitekehys, josta voin toivon menettäessäni varmistaa, mitä on ystävyys, rakkaus ja kaikki muut asiat, joita en haluaisi menettää, en sitten ikinä. Hän on yksi niitä harvinaisia henkilöitä, jotka muistuttavat minulle, että jonkinlainen mystinen, aineeton ja persoonaton jumala majailee auringossa, sateessa, tulessa ja maassa sekä ajoittain myös ihmisen mielessä. (Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, kuinka kiitollinen olen sinusta elämässäni, nainen. Muista se. <3)
Unen viimeinen niitti minulle oli se, kuinka tämän keskustelun jälkeen kuulin esiintymislavalta raikuvat aplodit. Anton oli lopettanut runonsa ja se oli mennyt aivan täydellisesti, enkä minä vittu vie ollut sitä kokemassa. Se on jumalauta veljeni. Pitäisi olla osana Antonin elämän tärkeitä hetkiä, enkä edes unessani pystynyt siihen, ajattelen nyt. (Toivottavasti Anton ei kelaa mua pahalla, oikeasti rakastan häntä niin paljon, enkä ikinä osaa tuoda sitä esille)
Menin backstagen toiselle puolelle, jonne Anton olikin jo saapunut. Piti yhä mykkäkoulua ja oli täysin tietoinen siitä, etten ollut yleisön joukossa. Sitten päässäni kuohahti ja ajattelin, että nyt ton äijän on aika kuunnella mua. Jos en saa edes mahdollisuutta selittää mistä kaikesta on kysymys, niin en saa tätä ikinä hoidetuksi. Muistan että löin Antonia määrätietoisen napakasti olkapäälle turhauduksessani ja rupesin huutamaan, että nyt saatana mies kuuntelet mua. Muistan, kuinka Antonin ilme muuttui välinpitämättömyydestä kontrolloimattomaan paniikkiin. Silmistä huokui aito pakokauhu ja hän meni siitä aivan kankeaksi, eikä uskaltanut edes liikkua. Pahoittelin lyöntiäni ja sanoin sen olleen täysin harkitsematonta. Tämän jälkeen olin alkamassa kertoa kuinka pahoillani olin asenteestani ja laiminlyönneistäni, mutta Anton vain nousi kylmästi tuolista ja lähti kävelemään poispäin. Viimeinen fiilikseni oli, että perään on turha lähteä, me ei olla enää toisiamme tukevia veljeksiä. En ollut enää olemassa Antonille.
Sitten heräsin. Mikään uneni ei ole päätynyt niin kivuliaan keskeneräisesti, mikä luultavasti aiheutti tämän spontaanin, hyvin voimakkaan tunnereaktion.
Mikäli tämä jostain muistutti, niin siitä että pidä tärkeät ihmiset aina lähellä. Huomioi heitä äläkä IKINÄ ajattele ystävyyden, veljeyden ja rakkauden olevan mitään egojen valtataistelua, joissa kilpailet vain omasta edustasi. Koska muuten unohdat täysin sen, että olet pystynyt paljon parempaan. Sen, että olet kykeneväinen unohtamaan liiallisen egosi, kykyneväinen luomaan jotain paljon sitä suurempaa. Pidä siitä kiinni, äläkä jumalauta koskaan päästä irti, ellei toinen osapuoli vaadi sitä sinulta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
