Yhdeksän elämää

Yhdeksänneksi
Päivän lööppien otsikot huutaa valheita, vaikka uhmakkaasti puolustauduin. Eihän sankaritarta koskaan uskota.
Tikku-ukkojen ja taivaansinessä liitävien lehmien katsellessa sivuilla ja yläpuolellani. Kävelin tietoisesti tiedostamatta maantiejyrän alle.
Olin selvästi humaltunut pintaraapaisijoiden ylimielisestä imartelusta ja piilotetuista solvauksista, jota tahtomatta lensi päälleni. Aivan kuin lumiaurojen ”rapatessa roiskuu” tyyliä ihannoiva valkoinen sonta.
Hymy hymyä, nauru naurua.
Rakastan, rakastan niin paljon suosiota,
voisin vaikka humaltua sen tuomasta kunniasta.
Lumiaurat eivät näe näkymättömiä ihmisiä, mutta mistä olisin voinut tietää milloin katosin? Ehkä silloin, kun ymmärsin miksi kuolleet näyttävät niin levollisilta.
Ennen kun silmissäni pimenee lopullisesti, kuuluu menneisyyden vihlova ääni: ”Uskon huomiseen. Totisesti, uskon huomiseen.”

Kahdeksanneksi
Kuin Babylonian muinaista kuningasta näytellen, päätettiin että yhteiskunnan kritisoijien sekä moraalittoman elämän edustajien pitää maksaa maineestaan ”Silmä silmästä” direktiivin mukaan. Niin joutui toisiinsa sulautunut joukko tasapituisia kummajaisia teatterilavalle toisten naurettavaksi.
Siellä kuulusteluvalot osoittivat minuun ja muihin aikansa eläneihin. Haastattelijat osoittivat nauhureillaan kun syyttävät sormet.
Hymyilin, vaikka eihän sillä tietenkään mitään merkitystä ollut. Kuka katsoisi median teloittamaa suoraan silmiin? Eihän vika minussa ollut, se on kateellisten panettelua!
- Kiitos rakas media, että kuuntelette minua. On totta että kerran nuoruuden huumassa kokeilin jotain, mutta kadun sitä. Oikeasti!
Illalla tärinäni muuttui jälleen hitaasti sähköhammasharjan voimakkuuteen, eikä pankki myöntänyt minulle lainaa.
Huusin mustaviittaista miestä luokseni, mutta kukaan ei vastannut minulle, vaikka joka kadunkulmassa näin vilauksia siniseksi muuttuneesta kissasta.

Seitsemänneksi
Aamulla herätessäni, vatsani ja mieleni täyttävä ravinteikas mikroateria täysin oman mielensä mukaisesti otti päätäntävallan. Muovikalvo suli kiinni pehmentyneisiin vihanneksiin.
Tästä välittämättä lauloin kahvinkeittimelleni oodia kiintymyksestä ja tervehdin nousevaa aurinkoa uskoen, että pystyn hengittämään universumin kanssa.
Kahvin avulla pystyy mihin tahansa, tai vähintäänkin jonkun muun eineksen avustuksella.
Universumin kanssa hengittämiseen paneutunut tietää miten saa kuulumaan veikeitä pörähdyksiä putken kaltaisesta puisesta soittimesta, jota didgeridooksi kutsutaan. Toisen kutsuvat sitä myös jointiksi.
Radiossa uutisoitiin pudonneesta Espanja-Suomi turistilennosta. Syytä onnettomuudelle ei tiedetä.
Kaivoin keittiölaatikostani savukkeen ja silmissäni vilisi laittoman kasvin lehdet.
Aamun vaihtuessa päiväksi olin lähdössä etsimään vapautta, tuntematta edes sanan sisältöä. Joku kadulla kävellessäni pyysi minua vastaamaan päivän galluppiin.
- Ei, en ole onnellinen elämääni, olen ekstaasissa.

Kuudenneksi
Sain tutustumislahjaksi pieniä pillereitä.
Siksi varmistuin Maapallon pyöreydestä. Löin vetoa asiasta, ja todistaakseni uskomustani varasimme lennon.
- Sitä kuolee kuitenkin!
Matkustimme Espanjan aurinkorannikolle kiivetäkseni sen korkeimmalle vuorelle.
Ystäväni oli oikeassa, kun katsoo tarpeeksi kauaksi horisonttiin, näkyy planeettamme kaltevuus.
Meri näytti loputtomalta, ja maailmankaikkeus oli mielessäni vain pienenä kärpäsen jätöksenä. Sellaiset tunteet nimetään ahdistukseksi, ja siihen on lääkkeet joita nimitetään huumeiksi.
En silti ollut katkera, vaikka jouduin luovuttamaan ikkunapaikkani lentokoneesta voittajalle.
Matkustaessani peukalokyydillä aavan meren toiselle puolelle tutustuin saksalaiseen rekkakuskiin, ja toisiamme ymmärtämättä jatkoimme keskustelua.
- Eejah
- Eejah jah
Oikeastaan, ei sanoilla koskaan ole merkitystä.
Välillä saatoin myös lentää.

Viidenneksi
Parannuksena tärinään löysin kadulta mustaviittaisen miehen, jolla oli taskussaan oranssiraitainen kissa.
Tämä vie tyhjyyden pois.
Olin
kiitollinen.
Maksoin hänen antamasta – kuulema influenssa rokotteesta – omaisuuteni, mutta onnelliseksi tuloni johdosta tanssimme kesäillanvalssia räntähiutaleiden sataessa päällemme. Siniseksi muuttunut kissa näytti vatsaani kuristuneelta lapseltani.
Postissa tuli kirje hukatulta ystävältä, joka onnitteli uudesta julkaisustani ja vaikutti unohtaneen vuosientakaisen eromme.
Olenko julkaissut jotakin?

Neljänneksi
Raamatullisen tarkasti, elämäni ohjeita noudattaen ryömin sängyltä oksentamaan virtsaa.
Lampussa lepattavan yöperhosen siipien havina kuulosti korvissani maantieporalta.
Hiljaa, olkaa hiljaa, pyydän, anelen!
Pyörin kunnes lakanat ja oksennus on kotelona vartaloni ympärillä, jos olenkin perhonen?
Pieni murtunut murtunut
Ylpeä pieni ylpeä
Tuskani katkeaa lopulta, kun nautin vesilasillisen turvallisen olemuksen mukana muutamia ylimääräisiä annoksia särkylääkettä ja diapamia.
Pöydältä löytyi kultainen sormus, ja viesti joltakin mieheltä jonka nimi ei kertonut minulle mitään.
Viestissä sanottiin jotain jäähyväisistä ja erottavista enkeleistä. Pääni löi tyhjää.
Enhän ole koskaan uskonutkaan enkeleihin.
Täytin pöydällä lojuvan kristillisestä yhteisöstä erokaavakkeen. Aamun viihdeuutisissa onniteltiin nuorta kirjailijaa – nimi kuulosti tutulta – halutusta palkinnosta.
Tyhjää
tyhjää
tyhjää.
Haluan tämän tunteen pois!

Kolmanneksi
Jatkot kestivät aamuun, ja unohduksen kaltaisesti vielä iltaan. Seisoin paikallani ihmisvilinässä
ja tiesin kaiken pysähtyneen. Harmoniset värit vilisivät meidän kaikkien silmissä ja tunsimme elämän yhtenäisen sykkeen. Booli ei koskaan loppunut kesken.
Joku – ehkä joku tuntemani – pyysi vitsikkäästi nauraen nimikirjoitustani, mutta en muistanutkaan kuka olen.
Rahapussini ja passini olikin varastettu. Vaikka en enää osannutkaan välittää moisesta, silti lohdutukseksi minulle tarjottiin joitakin sieniä.
- Nää ei oo mitään vitun kanttarelleja
Eihän sienet voi olla pahasta?

Toiseksi
Minun tuntui vaikealta hengittää, kunnes kuulin sanottavan nimeni ja näin valtavan yleisönpaljouden. Tunsin tajunnassani maineeni, ja otin vastaan kirjekuoren, jonka sisällä on numeroita, ykkönen ja useita nollia. Onnittelut kuulosti enkeleiltä korvissani. Niihin uskoin, niin kuin olin aina uskonutkin ja tulisin aina uskomaan. Aina.
Kiitin elämää, kaikkia ystäviä ja sukulaisia tuestani. Kiitos.
Kotiin päästessäni avasin viinapullon ja taksi kuljetti minut tuttuun baariin.
Myöhään, tai ehkä aikaisin joskus tapasin miehen joka kertoi olevansa kihlattuni. Muistini edessä oli musta verho, jonka taakse piilouduin, vaikka miehen huudossa olikin tuttu sävy ja löysin sormestani kultaisen renkaan.

Ensimmäiseksi
Postilaatikkoon tipahtaa kirjekuori, jonka sisällä osallistumiskirje kilpailuun, jonka voittajan paikka on haluttu.
En usko taitooni kirjoittaa, mutta kättäni puristaa turvallisen miehen luja ote joka uskoo minuun.
Vasemman käden nimettömässäni kimaltaa kultainen kihlasormus, ja uskon huomiseen.
Totisesti, uskon huomiseen.