Minun sankarini

Noin seitsemän viikkoa sitten, kuulin järkyttävimmän uutisen koko elämässäni. Rakkaimpani oli pettänyt minua. Minun oma rakas, kaikista ihmisistä ihanin koko maailmassa, ensirakkauteni, kaikkeni.
Maailmani murskaantui saman tien. Kaikki oli palasina. Kolme viikkoa erosta minä vain itkin. Itkin ja Itkin. Itkusta ei tullut loppua ollenkaan.
Hakeuduin heti terapiaan eron jälkeen, koska tiesin, että tästä en ilman ammattilaisen apua en tule selviämään.
En syönyt, en nukkunut, huusin vain unissani. Joka aamu peilistä minua katsoi vitivalkoinen ihminen, jolla oli yötäkin mustemman renkaat silmien ympärillä.
Inhosin itseäni joka kerta, kun katsoin peiliin, tai kun kävin vaa’alla. Paino putosi ja putosi. Tajusin ettei minusta ole kohta enää mitään jäljellä.
Henkinen kipu, se oli jotain niin voimakasta, että puukoniskukaan ei sattuisi niin paljon.
Miten kaipasinkaan rakkaimpani syliä, ihoa, suudelmia, ääntä, käsiä ja halauksia.
Tiesin, että kaikki on ohi, en voisi enää ikinä luottaa häneen, en ikinä.

Kun erosta oli kulunut kolme viikkoa, katsoin jälleen itseinhoa täynnä peiliin. Sitten tajusin jotakin ja sanoin ääneen itselleni sanat ”Se paska ei ansaitse minua.” Ja hymyilin. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, hymy pääsi valloilleen.

Oli viikonloppu, isoveljeni tuli armeijasta kaverinsa kanssa, jonka tunsin hyvin, olimmehan leikkineet yhdessä ihan pienestä asti.
Ensimmäisen kerran eron jälkeen ystäväni saivat houkuteltua minut lähtemään ulos. Kaksi parhainta ystävääni, rakkain isoveljeni ja hänen ystävänsä, tungimme itsemme kaikki pieneen autoon ja lähdimme tansseihin. Ilta oli todella, todella hauska.

Seuraavana iltana pyysin ihmisiä minun asunnolleni seuraksi.
Isoveljeni ystävä tuli myös.

Ja sinä iltana hän pelasti minut. Hän sai minut ylös sieltä syvältä ojasta, mihin olin eron jälkeen vaipunut.
Hän suuteli, niin kauniisti. Halasi, piti lähellä. Teki kaiken sen, mitä olin jo niin pitkään kaivannut. Hän piti minusta huolta, armeijasta asti. Kaikki tuntui niin hyvältä. Ajattelin jo silloin, että vaikka siitä ei tulisikaan mitään, olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen hänelle siitä, että hän tuli ja pelasti minut. Kokosi ehjäksi, ompeli haavat.

Vaikkei hän tullutkaan valkoisella ratsulla ja vienyt linnaan, hän teki jotain, mitä tuskin kukaan muu olisi voinut sillä hetkellä tehdä, pelasti.

Minun sankarini.