Huutoa, naurua.
Hälinää.
Sen toisella puolella.
Ja.
Hetken päästä.
Kaikki ääni,
on kadonnut.
Edessään seisoo mies,
sanomatta mitään,
kaikkien hiljentyessä.
Kirkas kyynel,
pitkin poskea,
sitä äänetöntä suosionosoitusta.
Ääni. Toinen.
Hän laulaa.
Ihmiset paljastuvat yleisöksi.
Mies jatkaa.
Ja tuntee kerrankin olonsa kauniiksi,
hyväksytyksi.
Hiljenee.
Eikä vieläkään,
kukaan. Sano mitään.
Sen hetken, hän oli huoneen lumoaja.
Ja kukaan. Koskaan.
Arvannut, kuinka hän rakasti sinua.
Eikä hän koskaan kertonut sitä.
Ja te kuulitte hänen lauluaan.
Rakasta minua.
Ettekä edes kuunnelleet,
Hävetkää.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Runosi kuin kertomus...kuvitettu sellainen.Mielikuvia lukijalle vaikka kuinka ja kysymyksiä...
Miksi hiljentynyt yleisö??
Mikä runossasi kielikuvaa...sen voi vain lukija arvata ja siten oman tulkintansa runosta muodostaa. Hienosti kirjoitat jälleen:)
*täysin runoihisi ihastunut*