Nimetön

Olin vasta 5-vuotias kyllähän sen ymmärtää,etten kyennyt auttamaan.
Silti jokaisena iltana viimeisenä kuin näen taivaan kirkkaimman tähden mieleeni palaa,ne ajat joita silloin koin.
Yön pimeinä tunteina,kun muut olivat nukkumassa,yksi levoton sielu valvoi.Hän oli yksin. Hän oli yksin kaiken kanssa,hänen tuskansa,ajatustensa ja tyhjien lupausten kanssa.
'Tämä on viimeinen kerta', hän hiljaa kuiskasi, kun hän pisti ainetta suoneensa.
Ja joka yö katsoin ymmärtämättä mitään mitä tapahtui.Katsoin hänen hiljaista epätoivoaan,hänen apua pyytäviä kasvojaan ja hänen tyhjää ilmettään.
Hän oli jossain kaukana, etäisissä maissa. Jossain kuvitelmassa,jossa hänellä oli hyvä olla.
En voinut kuvitellakkaan,millaista se olisi,mitä hän kokisi ja näkisi. Katsoin vain häntä,pienillä silmilläni joka yö salaa. Tajuten kuitenkin,että hän oli kadottanut itsensä syvälle itsensä uumeniin.

Tuli päivä ja hän laahusti hiljaa vaitonaiseen aamiaispöytään. Äiti katsoi häntä kuin halveksuen, isä vain uppoutui lehden taakse ja luki sieltä uusimpia urheilu-uutisia.
Muistan miten hän hymyili minulle,miten hän kutsui minua nimellä : Amppari. Miten hän nosti minua ilmaan ja kuvittelin lentäväni. Ajattelin,ettei maailmassa olisi mitään sen hauskempaa.
Muistan senkin miten hän kyyditsi minua vanhalla vaaleanvihreällä jopollaan päiväkotiin.
Hän oli niin ylpeä minusta ja jokainen lapsi ihaili häntä. He eivät kuitenkaan tienneet sitä mitä minä tiesin.

Aina tasan kolmelta hän tuli vanhalla vaaleanvihreällä jopollaan hakemaan minua. Joka kerta ajallaan, ei ikinä minuuttiakaan yli.
"Mennäänkö jäätelölle?", hän aina lupasi,kun oli lämmin toukokuinen sää. Menimme lähimmälle kioskille ja sieltä ostin joka kerta saman jäätelön; Valion Mansikkatuutin. Hän sytytti aina tupakan ja veti sitä syvään henkeensä, ennen kuin kysyi minulta :
"Etkö ikinä kyllästy ottamaan samaa makua jäätelössä ?", hän aina ihmetteli naurahtaen.
Pudistin päätäni kuitenkin jyrkästi ja päättäväisenä joka kerta otin saman maun yhä uudestaan ja uudestaan.

Joskus iltaisin kuulin äitini pienen päättäväisen äänen puhuvan hänelle järkeä. Kuitenkaan hän ei kuunnellut vain paiskoi aina ovia äidin edestä. Minun edestäni hän ei ikinä paiskonut ovia,hän ei ikinä ollut vihainen, hän aina vain hymyili sillä omalla tavallaan.

Yhtenä iltana käteni liitin yhteen ja rukoilin ; " Rakas Jumala,auta häntä vaikeiden aikojen yli. Sillä vaikka muille hän ei merkitsisi mitään,minulle hän on koko maailma. Aamen "
Sen lausuin joka ilta. Joka ainoa ilta täsmälleen niillä sanoilla,millä ensimmäisen kerran ne olin lausunut.

Kun täytin kuusi hän osti minulle lahjaksi kaulakorun, se oli pieni ja kaunis enkeli. En tiennyt miksi hän antoi minulle enkelin.
"Se on suojelusenkeli, se suojaa sinua aina kaikelta pahalta maailmassa"
Pidin sitä joka päivä. Se oli minun kallein arteeni.
Sinä iltana katsoin taas hänen hiljaista kärsimistä. Enkä ymmärtänyt mitä hän teki. Miksi hän näytti niin surulliselta. Miksi asiat oli niin monimutkaisia ?

Seuraavana päivänä kaikki tapahtui taas normaalisti. Hän vei minut tarhaan taas sillä vanhalla vaalenvihreällä jopollaan.Kello oli kolme ja odotin. Tiesin,että hän tulisi kohta,mutta tällä kertaa hän ei tullut. Kello löi viisi ja seisoin pihan samassa kohdassa missä joka päivä odotin hänen saapumistaan.

Näin äitini tulevan hakevan minua sillä uudella autollaan. Istuin vaitonaisesti takapenkille ja äiti kiinnitti turvavyöt kylmänrauhallisesti.
Kun kysyin missä hän on. Äiti sanoi :" Hän on mennyt enkelten luokse"
Tiesin,etten koskaan näkisi häntä, hän ei koskaan kutsuisi minua enää amppariksi, eikä koskaan lennättäisi minua halki ilmojen,niin kuin ampparit lensivät.

Kosketin hiljaa kaulakoruani, hän oli nyt minun suojelusenkelini. Maailman rakkain ihminen oli nyt enkeli, se millä maailmassa eniten oli merkitystä,nimittäin veljelläni.
Hän oli nyt kirkkain tähti taivaalla,joka loisti minulle joka ilta ja joka ilta hiljaa painoin pienet silmät kiinni yksin,mutta tiesin,että suojelusenkelini varjelisi minua aina.