Minä ja...

En osaa oikein sanoa tätä.
En tiedä mikä siinä on niin vaikeaa,
mutta minua todella pelottaa,
näyttää itseni,
antaa sinun tuntea kaikki säröni.
Häpeän niitä liiaksi.
Vaikka ne eivät ole minun syytäni.
Omasta mielestäni en ansaitse mitään.
Ei auta vaikka kuka sanoisi muuta.
En todellakaan ole arvoisesi.
En ansaitse olla kanssasi.
Silti olet edelleen lähelläni.
Miksi ihmeessä haluat olla kanssani?
Miksi ihmeessä arvostat minua?
Miksi pidät minua niin ihanana,
että jaksat puhua minulle?
Kuunnella minua?
Miksi välittää tälläisesta rikkinäisestä ihmisen irvikuvasta?
Jonka suurin toive on olla normaali.
Joka ei uskella edes haaveilla ikinä tekevänsä mitään suurta.
Joka taistelee joka päivä löytääkseen jotain,
minkä vuoksi elää.
Sinä annat minulle syitä elää.
Siksi joka ainoan kerran kun katson sinua,
huomaan itsekkäästi toivovani ettet ikinä lähtisi pois.
Ja kuinka kauan siitä onkaan,
kun olen viimeksi ajatellut jotain itsekästä?
Olisisko se niin väärin?
Toivoa jotain sellaista?
En osaa sanoa.