Ulapantuijottajat

Koskettava pieni kertomus, jossa lukija on helposti mukana.

Kaihoisa elämän hunnutus

"... Olet kuollut jo ennen syntymmääni"... on erittäin keskeinen säe tässä runossa. Siinä mietityttää olla-verbin aikamuoto - ei siis imperfekti vaan preesens! Onko tällä aikamuodolla suuri sanoma tässä runossa? Runossa kaksi henkilöä katselee merelle ja jossain horisontissa on "luvattu maa". Mutta toinen heistä on elävä, toinen kuollut jo ennen elävän katselijan syntymää, josta ei voi olla katselijalle edes muistikuvaa. Ehkä henkilö on löytynyt joistain vanhoista valokuvista, joita hän on katsellut. Runossa on jotain yhteistä 60-luvun alkupuolen suomalaiseen tango-sävelmään, "Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa". Analogia on hyvinkin selvä. Ja viittaus luvattuun maahan on kuin viittaus juutlaisten exodukseen. Yksi vaihtoehto on myös, että kuollut henkilö katsojan seurassa on haaveillut siirtolaisuudesta, paremmasta elämästä valtameren takana.

Runo on surumielisen kaunis, kaihoisa, jonka selkeä sanoma on että kaikki haaveet eivät vai toteudu elämän aikanana. Ne palautuvat uudelleen mieleen tietyssä paikassa, tietyssä maisemassa. Onko kuollut ihminen itse asiassa vain uudesti syntynyt samassa persoonassa?