Elämä vie, päivät vikisee

Polveilevia, vaihtelevia, kumpuilevia päiviä. Sellaisiahan elämä jakelee.

Liiankin usein tasaisen tylsiä ja harmaita. Huomaamattomia. Värittömiä ja hajuttomia.
Mieleen ei mitään juuri jää.

Sitten yllättäen, salakavalasti. Päivä puristaa elämän kasaan, ei anna sen hengittää. Maton vetää alta, tapin pohjasta irrottaa ja hukkaa, melkein pohjankin poistaa.

Aivan liian raskasta, aivan paskaa. Ylitsepääsemättömän tuntuista.

Uusi, armoton päivä vain toistuvasti avaa vanhat väsyneet silmät, lupaa kysymättä.

Mutta. Eivät päivät ikuisesti pimeitä ole, ei elämä niitä loputtomasti rankaista salli.

Se haluaa kohottaa ne ylös ilmaan, korkealle. Kohden valoa ja vapautta.

Elämä haluaa nostaa taas päivän näkymään valkoisena, kirkkaana. Kultaisena pilvenreunana sinistä taivasta vasten, mustat pilvet pois väkisin työntää.

Elämä haluaa näyttää päiville tyyntä ja rauhaa, aurinkoa! Se on elämän halu ja ilo!

Jakaa elämisen arvoisia päiviä, onnenkin häivähdyksiä.

Elämä haluaa nähdä hymysi, ilon ihmisen silmässä. Se on silloin onnistunut antamaan päivälle elämisen arvon ja uuteen aamuun syyn.

Silloin elämä on tyytyväinen.