Haarautuneet haaveeni nää,
Harmautuneessa hahmossa hengittää,
Koita siinä sit kaipuuta kengittää,
Kuin keuhkoni hädin tuskin pelittää,
Haavani laastareista laajenevat,
Ja uusia kipupisteitä jo haalivat,
Ja muistan sen kuin eilisen,
Kun tuntenut en ilmeitä ihmisen,
Menetin vaalean varjoni oman,
Sekä viattomuuteni, sen soman,
Jota parantumattomasti pihtasin,
Ja sitten sen surutta suohon sihtasin,
Muistan vieläkin ne puolapuut,
Ja pahuksen lempeät puolikuut,
Joiden katveessa mä hulluttelin,
Ja seuraavana aamuni kirosin,
Lahot, löysät on mun tikapuut,
Tiedä en milloin luokseni tuut,
Heikko ja hatara hetekan huntu,
Jälleen varjona kasvoillani tuntu,
Kipitä tässä sitten valoo kohti,
Kun kaikki sieluuni synkkyyteen johti,
Koita tässä sitten iloo tuntee,
Kun itsetuntoni alleen kusee,
Ja omat koirat nilkkaan puree,
Ja kai mulle vielä potkutkin tulee,
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
