Katson ulos ikkunasta. Kuuta ei näy, mutta sen valon heijastus pilvissä; ne näyttävät vaaleilta, ja ympärillä pimeys. Tai sitten se on kaupungin valojen heijastusta.
Ei näkynyt jäniksiä tänä yönä. Joskus keskellä pihakäytävää on istunut iso rusakko.
Tänä yönä on vielä lämmintä, mutta seuraavina jo syksyn kylmää, kuten kuuluukin.
Avoimesta ikkunasta tulevat yön äänet ja viileys. Siellä humisee ja kohisee. En tiedä mikä. Ehkä lämpökeskus tai moottoritien äänet – tai kaikki yhdessä humisevat yön laulua.
...Teki mieli mennä ulos, äsken kun katsoin ikkunasta. Vanha kunnon kaipaus – jonnekin, jotakin – tuli käymään. Uskaltautui. Vanha tuttuni.
Ulos yöhön kuljeksimaan, haaveilemaan. Vieläkö sitä voi haaveilla… Kyllä voi. Miksi siitä pitäisikään luopua? En kai oikeastaan luopunutkaan, en vain uskonut siihen, pidin sitä turhana.
Mutta jos toinen nimi on Kaipaus, miksi se pitäisi hylätä, kieltää itsensä. Sillähän olen elänyt ja seilannut tätä elämän merta. Niin, merihän se kai on, ainakin vettä.
Olen vettä. Tunnetta. Kaipausta. Aina ollut. Se pitää elossa.
Hengitän. Hengitän tuoksuja, värejä, aistimuksia. Hengitän yötä, pimeyttä, kuun valoa, yön tummia varjoja. Veden solinaa, jään ritinää keväisin tai syksyisinä pakkasaamuina, kun astuu yöpakkasen jäädyttämään lammikkoon. Ritisee.
Puitten huminoita, yöllisten tassujen jälkiä, jotka eivät näy, mutta jotka voi melkein kuulla yössä.
Minulla on sininen paperilyhty ikkunalla. Ei karkottamaan pimeyttä, vaan vahvistamaan sitä mikä yössä on hienoa. Ei pimeää tarvitse karkottaa. Ei pimeä ole paha. Pimeän syli on viileän lämmin. Ja kaikille sama.
Vaellan tänä yönä paikasta toiseen. Liu’un ilman raiteilla hiljaa niin kuin pöllö suurilla siivillään ja laskeudun minne milloinkin. Nyt käväisen Kasinonsaarella, kallioilla kesäyönä, kun kuu on kirkas ja vesi kimmeltää. Uskaltaudun entiseen kotipihaankin… Siilit nukkuu, ei kuulu ääntäkään.
Missä vielä kulkisin…? Minne menisin? Laskeudun Nokkalan rantaan, kalliolle, vaikkei siellä olekaan mitään, enää. Joku lapsuuden muisto, muutama käynti myöhemmin.
Mikä on tärkeää? Yö on tärkeä. Kuljeksiminen on tärkeää. Kuljeksiminen, vaeltelu yössä, vaeltelu pään sisäisissä maisemissa. Kohtaaminen on tärkeää. Puhuminen. Ei puhumisen vuoksi, vaan puhumalla ajatteleminen. Se vaatii toisen ihmisen, jotta voi lähteä liitoon, vaeltamaan.
Yöllä se vaeltaa helpoimmin ja parhaiten, sillä on yön siivet.
Rakastan öistä kaupunkia. Niin kuin vaikka sitä öistä Prahaa, jossa kerran kuljeksin. Yksin yössä teillä tietymättömillä, mutta en yhtään yksinäisenä. Öinen pikkukaupunki ei ole niin hyvä kuljeksimiselle. Se voi olla kaunis, mutta siellä ei ole ihmisiä, joihin voi sopivasti törmätä.
Suuressa kaupungissa on enemmän mahdollisia kohtaamisia, yöihmisiä. Sellaista yöelämää, joka on hiljaista, verkkaista; erikoista tunnelmaa, erikoisia kulkijoita. Siinä on jotain taianomaista, utuista, niin kuin vanhoissa mustavalkoisissa elokuvaklassikoissa. Jonkinlaista romantiikkaa.
Olen romantikko ja esteetikko. Mutta en vaaleanpunainen tai sentimentaalinen. Melankolinen ehkä vähän.
Yö. Vesi. Kuun valo.
Vaelsin juuri saunani lauteille… Lämpö siellä ja hämärä valaistus, seinän oksakuviossa avaruusolennon tuijotus. Ulkona pakkanen ja kimmeltävä lumihanki ja - yö.
Rantakallion lämpö päivän auringon jäljiltä, tarkenee istua yölläkin. Kostea, jalan alla painuva hiekka, veden hyväily keholla uidessa, viileys, kaukana vilkkuvat valot järvellä. Ehkä laivakin ohi… valoineen liikkuu hiljaa eteenpäin, tuskin havaittavasti. Ja yö jälleen. Yö.
Yö on hienoa aikaa. Yö on turvallinen. Yön äänet mielenkiintoisia. Aistit terästyy. Pimeä. Kukaan ei näe, jos on hiljaa. Kuulee, jos höristää korviaan. Näkee, kun katsoo. Näkee kahdella tavalla. Yö on hienoa aikaa. Ei silloin pidä nukkua.
Ei näkynyt jäniksiä tänä yönä. Joskus keskellä pihakäytävää on istunut iso rusakko.
Tänä yönä on vielä lämmintä, mutta seuraavina jo syksyn kylmää, kuten kuuluukin.
Avoimesta ikkunasta tulevat yön äänet ja viileys. Siellä humisee ja kohisee. En tiedä mikä. Ehkä lämpökeskus tai moottoritien äänet – tai kaikki yhdessä humisevat yön laulua.
...Teki mieli mennä ulos, äsken kun katsoin ikkunasta. Vanha kunnon kaipaus – jonnekin, jotakin – tuli käymään. Uskaltautui. Vanha tuttuni.
Ulos yöhön kuljeksimaan, haaveilemaan. Vieläkö sitä voi haaveilla… Kyllä voi. Miksi siitä pitäisikään luopua? En kai oikeastaan luopunutkaan, en vain uskonut siihen, pidin sitä turhana.
Mutta jos toinen nimi on Kaipaus, miksi se pitäisi hylätä, kieltää itsensä. Sillähän olen elänyt ja seilannut tätä elämän merta. Niin, merihän se kai on, ainakin vettä.
Olen vettä. Tunnetta. Kaipausta. Aina ollut. Se pitää elossa.
Hengitän. Hengitän tuoksuja, värejä, aistimuksia. Hengitän yötä, pimeyttä, kuun valoa, yön tummia varjoja. Veden solinaa, jään ritinää keväisin tai syksyisinä pakkasaamuina, kun astuu yöpakkasen jäädyttämään lammikkoon. Ritisee.
Puitten huminoita, yöllisten tassujen jälkiä, jotka eivät näy, mutta jotka voi melkein kuulla yössä.
Minulla on sininen paperilyhty ikkunalla. Ei karkottamaan pimeyttä, vaan vahvistamaan sitä mikä yössä on hienoa. Ei pimeää tarvitse karkottaa. Ei pimeä ole paha. Pimeän syli on viileän lämmin. Ja kaikille sama.
Vaellan tänä yönä paikasta toiseen. Liu’un ilman raiteilla hiljaa niin kuin pöllö suurilla siivillään ja laskeudun minne milloinkin. Nyt käväisen Kasinonsaarella, kallioilla kesäyönä, kun kuu on kirkas ja vesi kimmeltää. Uskaltaudun entiseen kotipihaankin… Siilit nukkuu, ei kuulu ääntäkään.
Missä vielä kulkisin…? Minne menisin? Laskeudun Nokkalan rantaan, kalliolle, vaikkei siellä olekaan mitään, enää. Joku lapsuuden muisto, muutama käynti myöhemmin.
Mikä on tärkeää? Yö on tärkeä. Kuljeksiminen on tärkeää. Kuljeksiminen, vaeltelu yössä, vaeltelu pään sisäisissä maisemissa. Kohtaaminen on tärkeää. Puhuminen. Ei puhumisen vuoksi, vaan puhumalla ajatteleminen. Se vaatii toisen ihmisen, jotta voi lähteä liitoon, vaeltamaan.
Yöllä se vaeltaa helpoimmin ja parhaiten, sillä on yön siivet.
Rakastan öistä kaupunkia. Niin kuin vaikka sitä öistä Prahaa, jossa kerran kuljeksin. Yksin yössä teillä tietymättömillä, mutta en yhtään yksinäisenä. Öinen pikkukaupunki ei ole niin hyvä kuljeksimiselle. Se voi olla kaunis, mutta siellä ei ole ihmisiä, joihin voi sopivasti törmätä.
Suuressa kaupungissa on enemmän mahdollisia kohtaamisia, yöihmisiä. Sellaista yöelämää, joka on hiljaista, verkkaista; erikoista tunnelmaa, erikoisia kulkijoita. Siinä on jotain taianomaista, utuista, niin kuin vanhoissa mustavalkoisissa elokuvaklassikoissa. Jonkinlaista romantiikkaa.
Olen romantikko ja esteetikko. Mutta en vaaleanpunainen tai sentimentaalinen. Melankolinen ehkä vähän.
Yö. Vesi. Kuun valo.
Vaelsin juuri saunani lauteille… Lämpö siellä ja hämärä valaistus, seinän oksakuviossa avaruusolennon tuijotus. Ulkona pakkanen ja kimmeltävä lumihanki ja - yö.
Rantakallion lämpö päivän auringon jäljiltä, tarkenee istua yölläkin. Kostea, jalan alla painuva hiekka, veden hyväily keholla uidessa, viileys, kaukana vilkkuvat valot järvellä. Ehkä laivakin ohi… valoineen liikkuu hiljaa eteenpäin, tuskin havaittavasti. Ja yö jälleen. Yö.
Yö on hienoa aikaa. Yö on turvallinen. Yön äänet mielenkiintoisia. Aistit terästyy. Pimeä. Kukaan ei näe, jos on hiljaa. Kuulee, jos höristää korviaan. Näkee, kun katsoo. Näkee kahdella tavalla. Yö on hienoa aikaa. Ei silloin pidä nukkua.
cc
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut