Tuska

Kaikki mitä sanon tai ajattelen, sattuu. Olisi pitänyt jättää tekemättä se kauhea asia, se kauheus minkä vuoksi kaikki kaunis, se josta todella välitin, kuoli. Jos olisin ajatellut… Niin. Jos. Jossittelu on tässä tilanteessa turhaa, sillä kaikki on jo tapahtunut. Mitään ei saa muutettua tekemättömäksi. En voi koskaan saada sitä anteeksi, sillä ei ole enää ketään keneltä anteeksi pyytäisin. Mutta vaikka olisinkin saanut anteeksi, mitä se olisi hyödyttänyt. Anteeksi. Se on vain yksi sana muiden tuhansien sanojen joukossa, mutta silti sitä pidetään niin tärkeänä. Miten yksi sana voi pelastaa kaiken? Lähteekö kaikki tuska, suru ja viha sen yhden sanan avulla? En tiedä. En koskaan saanut mahdollisuutta… En koskaan…

Kun katson ulos ikkunasta, en näe mitään todellista. En ole pitkään aikaan nähnyt mitään muuta kuin mustavalkoisena menneisyyden kaiut. Kun katson ulos, näen aution pihamaan. Tuuli keinuttaa hiljaa tyhjää keinua. joka ikään kuin äänettömästi anelee jotain keinumaan siihen. Harmaan puuvaraston takaa juoksee pieni tyttö harmaassa kesämekossaan. Hän hymyilee ja onnellisena juoksee keinulle. Tyttö ottaa keinun taakseen. Hän ottaa vauhtia ja hypähtää keinuun. Keinahdus toisensa jälkeen vauhti kasvaa ja kasvaa. Tyttö kääntää päätään ja katsoo suoraan ikkunaan, jonka takana seison. En kuule mitä tyttö sanoo, sillä seinät eristävät äänen, mutta pystyn lukemaan hänen huuliltaan: Miksi? Miksi? Miksi?

Joka yö nukkuessani muistelen kaikkea hyvää mitä minulla oli. Kaikkea sitä minkä vuoksi kannatti herätä seuraavaan päivään. Sitä mikä todella merkitsi minulle. Se mikä oli tärkeämpää ja rakkaampaa kuin mikään muu. Muistan ne kasvot ikuisesti. Silmät olivat tähtitaivaan siniset. Ne loistivat aina kun aurinko paistoi niihin ja ne toivat aina valoa pimeyteen. Nenä oli siro ja suora. Kasvot olivat pisamien peitossa ja poskessa oli pieni luomi. Suu oli hymyssä aina ja hymyä koristivat pienet hymykuopat. Mutta joka yö hyvien muistojen jälkeen uni synkkenee ja muuttuu painajaiseksi. Painajaisessa näen nuo samaiset kasvot, jotka muuttuvat pelokkaiksi ja murheen murtamiksi. Taivaansiniset loistavat silmät muodostavat kyynelvanan poskille. Suun ilme muuttuu hymyilevästä, surulliseksi ja pelokkaaksi. Kasvot hokevat jatkuvasti samaa kysymystä: ”Miksi? Miksi? Miksi?” Joka aamu herään tuosta painajaisesta tuskanhikisenä ja itken, koska tiedän että joudun kokemaan sen joka päivä koko loppu elämäni ajan.