On sääli, että suuri maailma tunkeutuu tavallisten ihmisten päiviin ja estää heitä elämästä rauhassa. Onhan kylliksi siinä, että pitää ymmärtää minne on joutunut, kasvaa vaikeiden kouluvuosien ja varhaisaikuisuuden läpi, kamppailla parisuhteiden ja työn kanssa ja lopuksi kohdata kehon ja mielen väsyminen, ystävien ja sukulaisten kuolemat ja oma rajallisuus. Kukaan ei tarvitsisi tähän tragediaan enää lisäksi jotakin maailman loppumisen uhkaa. Ihan liian surullista, liikaa pelättävää. Joutua nyt kysymään päivittäin miten monta huomista on jäljellä, onko lapsilleni maailmaa johon kasvaa, kannattaako mikään jos teot ehkä pian pyyhkii olemattomiin voimat, jotka ovat pienen ihmisen ulottumattomissa.
Tekisi mieleni sanoa, että me olemme taas kerran itse syypäitä. Että olemme tässä oman itsekkyytemme, lyhytnäköisyytemme ja historiattomuutemme takia. Ja oman hyväntahtoisuutemme ja mukavuudenhalumme takia. Mehän halusimme vain elää omaa tavallista, pientä elämäämme, halusimme kaikenlaista mitä nyt ihmiset haluavat, ja monien mutkien ja pienten risteysten jälkeen polut johtivat huomaamattomasti meidät kielekkeille ja kivikkoisille rinteille, joilta ei enää pääse turvallisesti sen enempee eteenpäin kuin takaisinkaan.
Mutta tämänkin aikakauden loivat rajattoman ahneet yksilöt, joilla ei ole enää elävää maata heidän jalkojensa alla, vaan yrityspalatsien hierarkioita, krokotiilinnahkakenkiä ja taistelulaivojen kansiterästä. Tämä harva ja silti aivan liian sikiävä luokka on syöttänyt meille valheet jotka ostamme heiltä, he ovat aktiivisesti työntäneet meidät kohti hävitystä. Ja kun me jumalattomassa maailmassa olemme etsineet tarkoitusta elämällemme, meille on mainostettu ainoana järkevän ihmisen valintana heidän täydellistä itsekkyyttään. Ja me olemme kuluttaneet heidän viihteensä ja katsoneet heidän mainoksensa.
Jumala on kuollut, on vain ihminen. Alkuasukkaat ovat kuolleet, on vain ihminen. Luonnon mysteeriot ovat paljastuneet kvarkkien liikkeeksi, brasialaisten metsäheimojen luontosuhde kyvyttömyydeksi muotoilla rihkamaa kyllin ammattimaisesti, että se kelpaisi Moskovan tai Lontoon designkaduille. Kaikelle on selitys, ja yksi ainoa oikea selitys.
Silti tämä ei ole niin uutta kuin miltä ensin tuntuisi. Musta surma riehui ja tappoi uhrejaan valikoimatta, miljoonittain ja nopeasti, saatoit olla aamulla elämäsi voimissa mutta puolelta päivin löysit paiseen kainalostasi ja illalla olit kuollut. Se se antoi vahvan taustavärin arkiseen elämään. Varmaankin Jumala kohta tulisi ruoskineen ja panisi toimeen viimeisen tuomion. 1930-luvulla kaikkea elämää varjosti diktaattorien pelaama shakki, 70-luvulla tuomiopäivän aseet, ja epäilemättä Konstantinopolissa 1453 uskottiin maailman piankin loppuvan, kun ikuinen Rooma vihdoin kaatui mutaan.
Noina aikoina elämän ylle oli heitetty varjo, ja silti piti koettaa elää. Ihan tavallista, pientä, vaikeaa elämää. Ihmisten likinäköisyys sai uhan aina näyttämään koko maailmaamme koskevalta, vaikka edes maailmansodat tuskin hipaisivat Etelä-Amerikkaa tai Afrikkaa ja suurta osaa Aasiaa. Kokemus oli kuitenkin sama.
Vasta nyt se on totta ja nyt mukana ovat myös korallit ja vesinokkaeläimet ja minä. Voimme pukeutua dramaattisiin kaapuihin ja lähteä suitsukeastiat käsissä ulos, sillä ajat ovat sellaiset.
Tekisi mieleni sanoa, että me olemme taas kerran itse syypäitä. Että olemme tässä oman itsekkyytemme, lyhytnäköisyytemme ja historiattomuutemme takia. Ja oman hyväntahtoisuutemme ja mukavuudenhalumme takia. Mehän halusimme vain elää omaa tavallista, pientä elämäämme, halusimme kaikenlaista mitä nyt ihmiset haluavat, ja monien mutkien ja pienten risteysten jälkeen polut johtivat huomaamattomasti meidät kielekkeille ja kivikkoisille rinteille, joilta ei enää pääse turvallisesti sen enempee eteenpäin kuin takaisinkaan.
Mutta tämänkin aikakauden loivat rajattoman ahneet yksilöt, joilla ei ole enää elävää maata heidän jalkojensa alla, vaan yrityspalatsien hierarkioita, krokotiilinnahkakenkiä ja taistelulaivojen kansiterästä. Tämä harva ja silti aivan liian sikiävä luokka on syöttänyt meille valheet jotka ostamme heiltä, he ovat aktiivisesti työntäneet meidät kohti hävitystä. Ja kun me jumalattomassa maailmassa olemme etsineet tarkoitusta elämällemme, meille on mainostettu ainoana järkevän ihmisen valintana heidän täydellistä itsekkyyttään. Ja me olemme kuluttaneet heidän viihteensä ja katsoneet heidän mainoksensa.
Jumala on kuollut, on vain ihminen. Alkuasukkaat ovat kuolleet, on vain ihminen. Luonnon mysteeriot ovat paljastuneet kvarkkien liikkeeksi, brasialaisten metsäheimojen luontosuhde kyvyttömyydeksi muotoilla rihkamaa kyllin ammattimaisesti, että se kelpaisi Moskovan tai Lontoon designkaduille. Kaikelle on selitys, ja yksi ainoa oikea selitys.
Silti tämä ei ole niin uutta kuin miltä ensin tuntuisi. Musta surma riehui ja tappoi uhrejaan valikoimatta, miljoonittain ja nopeasti, saatoit olla aamulla elämäsi voimissa mutta puolelta päivin löysit paiseen kainalostasi ja illalla olit kuollut. Se se antoi vahvan taustavärin arkiseen elämään. Varmaankin Jumala kohta tulisi ruoskineen ja panisi toimeen viimeisen tuomion. 1930-luvulla kaikkea elämää varjosti diktaattorien pelaama shakki, 70-luvulla tuomiopäivän aseet, ja epäilemättä Konstantinopolissa 1453 uskottiin maailman piankin loppuvan, kun ikuinen Rooma vihdoin kaatui mutaan.
Noina aikoina elämän ylle oli heitetty varjo, ja silti piti koettaa elää. Ihan tavallista, pientä, vaikeaa elämää. Ihmisten likinäköisyys sai uhan aina näyttämään koko maailmaamme koskevalta, vaikka edes maailmansodat tuskin hipaisivat Etelä-Amerikkaa tai Afrikkaa ja suurta osaa Aasiaa. Kokemus oli kuitenkin sama.
Vasta nyt se on totta ja nyt mukana ovat myös korallit ja vesinokkaeläimet ja minä. Voimme pukeutua dramaattisiin kaapuihin ja lähteä suitsukeastiat käsissä ulos, sillä ajat ovat sellaiset.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit