Erään suuren kaupungin
sivukadulla on
pienen pieni puoti, johon
harva arvaa
astua
Oven takana
työnsä äärellä häärää
viulunrakentaja
lamppu sytytettynä,
tarttuen vuoroin talttaan,
vuoroin höylään
Kun on vuosia
yhtä paljon kuin
instrumentissaan osia,
ovat suurimmat särmät
hioutuneet
Iän takaama
pyöreäreunaisuus
ei suinkaan tarkoita, että
terä puuttuisi,
päinvastoin,
lempeys ja suopeus ovat
tällä alalla valttia,
niin hitaasti sulavat yhdeksi
kuusi, alppivaahtera
ja eebenpuu
Lohikäärmeen verta
sekoitellessaan
viulunrakentaja muistelee
nuoruutensa sammumatonta paloa,
sitä samaa, mikä
roihahdettuaan kuljetti
tämän aina
vanhaan maailmaan saakka
Tuolloin hän sai pian tuta, että
kärsimättömän käsissä
on vain maan tomua, että
kutsumuksen kannettavaksi
on tuskaista
antautua
Niin on mestari
kuin soittimensakin,
todellisuutta sinänsä,
herkkiä koko olemukseltaan
värähtelemään
sävelistä suurinta,
elämää
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Miten herkästi ja tuomitsematta viet hetken äärelle ja samalla koko elämän, kauniisti soi tämä runo. :)
Aivan ihana! Tarina imaisi mukaansa :)