Maailmanloppu

Välitön pakokauhu. Kauhu ja tietous siitä, että kohta kaikki on ohitse. Tuska, ilo, ongelmat ja elämän autuus – ohitse. En tiedä miten tilanteeseen olla jouduttu, lakkasivatko ihmiset vain välittämästä? Kohtalo on kuitenkin ansaittu. Eivät ihmiset ansaitse sitä mitä eivät osaa arvostaa.

Se riistää sydäntä, kun tietää kuolevansa. Ja kun sen tapahtuu, kuolee kaikki muukin. Olen kuitenkin isän kanssa kun se tapahtuu. Sen yhden ihmisen kanssa, joka on toiminut elämän kulmakivenä. Isäni, tuo ajattelevainen hölmö, pakotti minut autoon jotta loppu olisi armollisempi. Hän ei itse ehtinyt. Sen sijaan, että olisin saanut armollisen lopun, näin kuinka valtava tulipallo syöksyi lähelle vieden sen mitä tunsin isästä. Näin kuinka vaatteet paloivat sekunneissa, kuinka iho alkoi kuoriutua ja lihakset irtautumaan luista. Tuli söi minut hetkessä, tuska oli korventava ja kuolema nopea. Eikä tuska ollut se pahin tunnen - vaan se, että tunnet ruumiisi katoavan todellisuudesta ja alat tippumaan valkoiseen tyhjyyteen.

Pääsinkö taivaaseen? Naurettava ajatus, en tietenkään. Helvetti oli yhtä absurdi ajatus, koska luotto siihen oli yhtä olematon kuin taivaalliseen pelastukseen. Minä tipuin – tipuin todella pitkään. Mutta en tehnyt sitä yksin, isäni, tukipilarini, tippui kanssani. Hyvilläni siitä, että yksi tärkeä ihminen on kanssani, mutta pahoillaan siitä että mikäli taivaallinen pelastus tai helvetilliset tulet ovat olemassa, niin isä ei niitä näkisi. Uskova ihminen tippui uskottoman mukana.

Pudotus ei ollut ikuinen. Tulimme täsmälleen samalle paikalle missä olimme kuolleet, ainoastaan sillä erolla, että kaikki oli valkoista ja läpikuultavaa. Missä olemme? Välitilassa, astraalimaailmassa? Tuntui hieman julmalta kuolla ja herätä uudestaan. Tässäkö minun pelastukseni, ei kai minun tarvitse elää ikuisesti? En halua elää ikuisesti. Varsinkin jos loput maailman ihmisistä kokee saman kohtalon, niin se ei ole ansaittua. Mikäli se olisi uusi elämä, niin sitten se olisi niin, kaikki ei sitä vaan ansaitse. Liian helppo aloitus, liian helppoa jatkaa siitä huonosta mitä aikaisemminkin teki.

Oli miten oli. Hyvää yötä ja huomenta, emme enää hengitä.