Liian väsynyt

Kuljin matkaani väsyneenä liian pitkään,
olo oli  niin huono ettei siihen auttanut enää mikään.
Olin yksin, vaikka ympärilläni oli paljon ihmisiä,
ahdistuin jos joku piti minuun yhteyttä.
Tunteeni poukkoilivat kokoajan minne sattuu,
ajattelin että jotain muutosta täytyy pian tapahtuu.
Olin vähällä tehdä todella suuria virheitä,
päättää parisuhteen ja katkaista ihmisiin välejä.

Pienikin vastoinkäyminen kaatoi minut maahan,
en jaksanut enää uskoa tulevaan.
Itkin aamuin, itkin illoin,
ahdistuksesta eroon vain tahdoin.
En uskonut enää muihin, en edes itseeni,
olin muuttunut kyyniseksi ja patosin tunteet sisälleni..
Pelkäsin joka aamu herätessäni,
kuinka vielä tämän päivän jaksaisin.
Välillä rukoilin jopa jumalaa,
vaikkei kuulunut tapoihini.

Sai muutkin osan olostani,
vaikken niin oisi halunnut.
He tahtoivat minua auttaa,
en antanut, en uskaltanut.
Pelkäsin menettäväni rakkaimpani jos kerron etten jaksakaan enää,
mutta lopulta oli pakko ottaa apu vastaan ja puhua asioista jotka mua elämästä estää.
Olin muuttunut ihmiseksi jollainen en tahtonut olla,
en tiennyt kuinka oisin voinut omaksi itsekseni tulla.
Halusin tunteeni takaisin, halusin itkeä ja nauraa,
halusin rakastaa itseäni, rakastaa muita.

Halusin kaivata kosketusta, en vain karttaa,
olin vain täynnä ahdistusta, vihaa, vaikka kuinka yritin rakastaa.
Onneksi lähelläni oli  ne ihmiset,
juuri siinä hetkessä,
silloin tukea tarvitsin eniten.
Nyt pahin aika on ohi,
pystyn jälleen nauttimaan,
myös rauhoittumaan.
Mikä tärkeintä,
olemaan rakastava äiti ja vaimo,
olemaan myös vain minä.

Enää en jätä itseäni muiden jalkoihin,
olen samanvertainen.
Kuuntelen itseäni ja olen itselleni armollisempi,
enkö syytä itseäni kaikesta.
Minäkin olen erehtyväinen,
minä olen ihminen ja oikeus olla omalla tavallani onnellinen.