saudoso

Häpeä pitää minua vankina vankilassaan.
Seisoo sellin oven edessä.
Kyyhötän tuomittuna nurkassa. 
Pyydän armahdusta tuomiosta, rukoilen että saisin mennä.
Häpeä kohauttaa olkiaan, sanoo että minun paikkani on siellä. On hyvä, että joudun teoistani kärsimään.

- Kuinka kauan? Kysyn. - En jaksa enää! En tiedä mistä minua rankaiset. Mitä näin kamalaa olen tehnyt?
- Kyllä sinä tiedät, Häpeä kuiskaa. - Muka yrität unohtaa! Halveksiva katse silmissään hän kääntää minulle selkänsä.

Odotan kauan. Päiviä, kuukausia, jopa vuosia. Odotan että Häpeä väistyisi ja antaisi minun mennä.
Käymme saman keskustelun kymmeniä, jopa satoja kertoja.

-Olen minä paha ihminen, totean lopulta hyväksyen heikon, halpamaisen luonteeni.
Ehkä on parempi, että vietän lopun elämääni täällä. Oikeastaan tämä selli alkaa jo tuntua kodiltani.
Alan kerrata mielessä rikoksiani elämäni varrelta.

- Kuule Häpeä, minä sanon. - Olet aina seurannut minua. Väijynyt kulman takana. Kuin vakooja kohdettaan tarkkaillen, merkinnyt muistiin kaikki virheeni. Pientä tyttöä et säälinyt, vaan kerta toisensa jälkeen toit hänet selliisi kahleisiin. Uskottelit, että hän ei ole koskaan niin hyvä ja kelpaava kuin muut. Sanoit, että häntä saa kohdella miten vain! Edes pienellä tytöllä ei ole sinulle arvoa. Kaltereillasi erisit hänet toisista, sait tuntemaan huonommuutta. Kun hän itki ja valitti yksinäisyyttä, totesit vain että se on hänen oma vikansa.
Kuka sinut voittaisi? Olet niin ilkeä!

Häpeä osaa lukea ajatukseni ja kääntää ne minua vastaan. Jos yritän vapaaksi murtautua, se muistuttaa minulle paikkani. En pärjää muurien toisella puolen. En osaa olla rohkea! En pysty auttamaan itseäni.
Kuka on voimakkaampi kuin Häpeä? Kuka tulee avukseni?
Itseäni en pysty rakastamaan ja toisiin en uskalla turvautua.

Sitten muistan Myötätunnon. En ole nähnyt häntä aikoihin. Hän on varmasti kiireinen, auttamassa toisia.

- Ei Myötätunto ehdi sinua auttamaan, et ole sitä ansainnutkaan! Häpeä keskeyttää mietteeni lyöden nyrkkiään sellin oveen. Kavahdan jälleen nurkkaan. Häpeä saa ajatukseni synkkenemään. Itkettää. Olen yksin, Häpeän vankina.

Myötätunto kuuli kuitenkin pyyntöni ja riensi kohti selliä. Ovella hän törmäsi tietysti Häpeään.

- Mitä sinä yrität? Häpeä karjaisi ja risti kädet eteensä. - Jos Häpeä ja Myötätunto taistelevat, Häpeä voittaa aina!
- Vai niin, Myötätunto sanoi. - Et sinä ole niin voimakas. Miksi pidät tyttöä vankina? Mitä pahaa hän on tehnyt?
- Vaikka mitä! Häpeä tokaisee raivoissaan. - Hän on pelkuri! Ei ole edes yrittänyt paeta. Silloinkin kun päästin hänet vapaaksi, hän palasi aina luokseni. Yritin saada hänet oppimaan virheistään, mutta hän ei tajunnut. Tyhmä tyttö! Olkansa ylitse hän vilkuili, kuin pyytäen minua luokseen. Siksi hänet kahlitsin.
- Teit parhaasi Häpeä, Myötunto sanoo. - Koitit hänestä omalla tavallasi huolehtia. Tahdoit hänen parastaan.
- Niin kai, Häpeä huokaisee. - En osannut muutenkaan.
- Siirry nyt syrjään niin haen tytön pois, Myötätunto kehoittaa ja astuu sellin oven eteen. 

Katson peloissani nurkasta. Mitä nyt tapahtuu?

Häpeä ottaa askeleen sivummalle ja Myötätunto astuu sisään. Hän tarttuu hellästi käteeni ja pudistelee tomut vaatteistani. Hän ohjaa minut ovelle ja auttaa astumaan ulos. 
Vilkaisen Häpeää. Hän katsoo muualle.
- En pysty tähän! Rojahdan maahan itkien.
Myötätunto laskeutuu viereeni. Hän silittää hiuksiani, kuivaa kosteat poskeni.
- Kyllä sinä pystyt, hän vakuuttaa. - Olet vahva, olet rohkea. Olet arvokas. Olet ollut pitkään vankina, sinua saattaa siksi heikottaa. Minä autan sinua jaksamaan. Tule, mennään! Olen tässä vierellä.
- Entä jos Häpeä taas ottaa minut vangikseen? Kysyn peloisani.
- Ei se haittaa, Myötätunto lohduttaa. - Nyt tiedät miten pääset vapaaksi.