Kadotettu taivas.

Aina hymyilessäsi näen varjon juontuvan kasvoillasi.
Näen kaihon silmissäsi.
Kyynelpisaran sinisilmiesi takaa.
Särönä valkean puhtoisen sielusi pinnalla.

Nauraessasi kuulen kuinka itket suojasi takaa.
Kosketuksessasi tunnen kuinka pidät kiinni kuin katoavaisuutta peläten.
Syleilyssäni olet kuin syksyinen lehti johon tuuli tarttuu.

Nukkuessasi olet kuin lapsonen, kaunis ja viaton kukkanen.
Yksinäisenä ja kauniina.
Herkkänä ja haavoittuvaisena kukkien maassa joka on karu ja sotien runtelema.

Herätessäsi olet hetken kauneimmillasi kunnes lakastut kuin kukkanen joka kuolee varjon alla.
Kaikkina elämäsi päivinä olet kuin kadoksissa vaeltava enkeli.
Siipiään vailla, valoaan kaivaten, peläten maailmaa johon on puhtoisena eksynyt.

Kaiken takana on jokin jonne ei yllä kuin kaipuun ja surun kosketus sinua koskettamaan.
Ja pelko joka on sitonut sinut itseensä kuin herra kituvan vankinsa.

Kaiken maallisen keskellä sinä värjöttelet yksin vaikka koko maailma sinua lämpöisenä syleilisi.

Vaellat kuin aave joka vielä tuntee elämän lämmön.
Kylmissäsi vaeltamassa unta ja rauhaa kaivaten.
Rauhaa jonka kauniissa sanassa sinä tuskasi tavoitat.

Sinä jonka hyvän sydämesi lyönnit ovat raskaat kuin kuolevan viimeinen huokaus.
Kuolema jonka pimeydestä tähyät pilkottavaa avainta kahleisiisi jotka polttavat.

Minulla ei ole kuin käteni jotka eivät kykene sinua taivaaseen saakka nostamaan.

Ole siis kuin perhonen sormellani odottamassa tuulta jonka mukana nousta pois.

Silloin minä katson ja muistan kauniit siipesi jotka eivät koskaan sinua maasta kyenneet lennättämään.