Nyt on elokuu

Elokuun on saapunut, tuoden tullessaan syksyn ensimmäiset tuulet ja tuoksut. Vanha nainen seisoo kallioilla hiljaa haistellen ilmaa ja kuunnellen kaupungin ääniä. Joku voisi sanoa kesän olevan täydessä kukassaan, mutta hän tietää syksyn olevan jo lähellä. Hän näkee sen väreistä, ne eivät ole enää yhtä puhtaat ja kirkkaat, kun eilen. Kaikki tietävät ne vanhat mummon kaapista löytyvät valokuvat, ne ensimmäiset värikuvat, joissa väri on hailakka ja vähän vääristynyt. Sen värinen on elokuu.
Monet ovat avanneet ikkunansa toivottaakseen kesän viimeiset päivät tervetulleiksi. Viimeiset helteen tuomat makean tahmaiset ja ihanan lämpöiset tuoksut.
-Voi vittu, ymmärrätkö sä edes, että mä pelkään sun puolestasi? Entä tulevaisuudessa, kun mä en ole täällä enää järjestelemässä sun asioitasi? Mä en aio kasvattaa sua aikuiseksi ikuisesti!
-Usko jo, se en ollut minä!”
- Voi luoja! Luulin sun olevan vähän kypsempi. Näinkö sä aiot elää elämäsi? Kasvaisit jo ikäisesi tasolle!
Valkotiilisen rivitalon pihakeinuissa nauraa kaksi tyttöä.
-Tajuutko sä ees, että mä pelkään sun puolestas?
toinen sanoo suurieleisesti, vääntelen samalla kasvojaan. Molemmat nauravat niin räkäisesti, että sylki melkein lentää naapurin avoimesta ikkunasta sisään kastellen riitelijät.
- Kuulostaa ihan mun äidiltä
toinen tytöistä sanoo toiselle, joka ei räkätykseltään edes kuule. Lopulta pienempi punatukkainen tyttö rauhoittuu ja sanoo:
- Mulla on ihan sairaan kuuma!
Lenkkarit alkavat kahista hiekkaa vasten, kun punapään kaveri alkaa kuopia vauhtia - - Sitten sun pitää vaan keinua kovempaa!
Punapää pyyhkäisee hiukset pisamia täynnä olevien kasvojen edestä, heittää fleece-nuttunsa maahan ja alkaa keinumaan.
- Jos mä pystyn hyppäämään ton vaahteran luokse asti, niin ootko mun kaa huomennakin?
Tytöt eivät kiinnitä huomiota kukkapenkkejä kitkevää naapurin rouvaan, joka tunnetaan naapuruston hulluna. Ei oikeastaan sen takia, että hän olisi oikeasti ollut mielenvikainen, vaan siksi että häntä näki harvoin missään. Hän jätti väliin niin taloyhtiön yhteiset pihatalkoot kuin myös kesäolympialaisetkin ja vältti katsekontakteja naapurien kanssa. Elokuun suloinen tuuli on saanut tämänkin lasten vihaaja-leiman saaneen naisen katselemaan pihakeinujen suunnalle vaivihkaa ja vienosti hymyilemään, tarkistaen ettei kukaan huomaa. Moni ei tiedä, että naisella on omiakin lapsia, neljä kaiken kaikkiaan. Lapsenlapsista nainen ei tiedä, vaikka kovasti haluaisikin.
Voisi luulla, että tällaisessa päivässä olisi taikaa, mutta jos olisi kysytty keneltä vain kotiintulijalta viidenruuhkassa: ”mikä päivä tänään on?” yleinen vastaus olisi varmasti ollut: ”Tänään on keskiviikko.” Ja niin se onkin, tänään on vain keskiviikko. Päivä keskellä viikkoa. Juhannus on jo unohtunut, eikä joulua vielä mietitä. Tavallinen suloinen loppukesän päivä, elokuun ensimmäinen päivä.
Jos päiväkodissa äitiä odottavalta Pihlalta olisi kysytty tästä päivästä, hän olisi vastannut luultavasti myös keskiviikko. Hän olisi alkanut kotimatkallaan autossa miettiä ääneen äidille keskiviikkoa tarkemmin. Kuinka monen mielestä keskiviikko on alkuviikkoa, mutta hänen mielestään viikonloppu on jo lähellä. Miten sama päivä voi toiselle olla viikon alkupuoliskolla, mutta toiselle loppupuoliskolla? Kuka määrää kuka on oikeassa? Samaa kalenteria me kaikki seuraamme. Äiti olisi hämmentynyt ja huomaamatta jäänyt paikoilleen valojen vaihtuessa vihreäksi, josta muut autoilijat eivät olisi pitäneet.
Mutta ei ole rikos olla hidas valoissa. Näin poliisi-setä oli koulussa opettanut päivällä. Läksyksi hän oli määrännyt miettimään vaaroja omalla koulureitillään. Opettajan kanssa käytäisiin ne huomenna läpi.
- Hmm, jos vahingossa hyppää juuri ovenkarmin kohdalla, saattaa päähän tulla kuhmu. Portaissa saattaa kaatua, mutta onneksi niin ei ole koskaan käynyt. Ainiin ja ovi saattaa lennähtää käsille, jos ei ole tarkka niin kuin äiti on opettanut.
- Iskä piirränkö mä tähän oven vai portaat?
- Piirrä vaikka molemmat, mutta tuu eka kattomaan mun ja Emmin kanssa pikkukakkonen!
Ruudussa pyörii keski-ikäinen nainen pukeutuneena lapseksi. Saparot heiluvat ja värit vilkkuvat; punainen sohva, sininen nalle ja vihreä seinä. Pieni tyttö on liimautunut kiinni ruutuun.
- Miten kukaan jaksaa katsoa tällaista? Vaihdetaanko kanavaa?
Miesten jokapoika -paitaan pukeutunut nainen pyytää. Naista väsyttää vaikka kello on vasta kuusi. Häntä nälättää, vaikka hän vasta söi ison lautasellisen spagettia. Vessassakin pitäisi käydä – taas.
- Onpas turhauttavaa katseltavaa.
tuhahtaa hän ääneen. Tyttö ei vastaa mitään, sillä isä on sanonut hänelle, että mitä isommaksi äiti käy, sitä vähemmän hänen kanssaan saa olla erimieltä ja sitä vähemmän häneltä kannattaa kysyä. Huoneen valtaavat sateenkaarenvärit, tanssivat eläimet ja laulavat tädit.
Puolentunnin ajomatkan päässä toisessa huoneessa ilman täyttävät kivun eri asteet, ympäriinsä häärivät valkotakit, joiden kasvot ovat peitetty ja äänet, joiden uskoisi lähtevän vain koneista. Tätä hikistä, tunkkaista tuskaa kestää hetken, toisten mielestä liian pitkän hetken, mutta ammattilaisten mielestä täysin keskimääräisen ajan, kunnes huoneen täyttää ääni, joka valtaa ympäristön muuttaen sen ilmapiirin päälaelleen.
Keskiviikko. Miten sama päivä voi ollakaan kaikille niin erilainen?