Lokakuun loppu

Klo 03:05 

Hän ei ole tullut kotiin. Edelleen baarissa. 
Ehdottomasti. Hän ei koskaan lähde ennen valomerkkia.



Minä kyynelehdin kotona. 
Sohvalla viltin alla. Ikävöin.

Haluaisin niin kovasti puhua hänen kanssaan vielä. 



Klo 04:35

Taksimatkat tai jatkot. Ne voi venähtää. 
Se on ihan normaalia. Kyllä hän vielä tulee.
Tulee kun maltan odottaa.



Jossain hän nojaa naista vasten pimeässä porttikongissa. 
Hän pitää naisen lanteilta kiinni. 



Klo 05:40 

Hän ei ole vieläkään tullut. 
Miten ihmeessä hän voi tehdä tämän minulle? 
Missä hän voi olla? Paniikki avaa oven asuntoomme.
Kai hän kuitenkin tulee yöksi kotiin? 
Hän lupasi tulla!



Jossain hän tiputtaa ohuen olkaimen alas naisen mekosta niin hellästi, 
että sen juuri ja juuri tuntee iholla kevyenä painaumana. 
Karheat kädet vaeltavat pitkin naisen pehmeää selkää. 



Klo 06:47

Vilkuilen puhelintani jatkuvasti seitsemännen soiton jälkeen. 
Hän ei vastaa soittoihini! Missä hän on?! 

Paniikki on saanut seurakseen hysterian ja ne istuvat sohvallamme,
katselevat ilmeettöminä, 
kun kävelen hermostuneena ympäri asuntoa. 
Suuta kuivaa ja silmissä särkee tulvineiden kyynelten määrä. 
Missä sinä olet, rakkaani?



Jossain hän makaa, hikisissä lakanoissa tyytyväisenä oloonsa. 
Nainen painautuu tiukemmin hänen viereensä. 
Minun paikalleni. Se on minun paikkani. 
Ollut niin pitkään. 
Hän ei välitä. 



07:42

Pakkasin tavarani. 
Sinä et tule enää kotiin, enkä minä enää kuulu tänne.
Miten sinä saatoit tehdä niin?

Paniikki ja hysteria ovat irrottaneet otteensa, 
melkein jo kokonaan kadonneet. 
Suru ja tyhjyys pitävät minua nyt hennosti kädestä kiinni. 
En kuulu tänne enää.



Jossain hän nuokkuu, unen ja valveen rajamailla. 
Kehuu naisen silmiä, sanoo ettei koskaan ole nähnyt niin kauniita. 
Hengittää syvää naisen hiusten tuoksua. 
Hivelee naisen kasvoja. 
Sulkee silmänsä. 



07:56

Aamun ensimmäiset auringonsäteet 
sukeltavat asuntoomme. 
Se on niin kaunis ja täydellinen, nyt ilman minua. 
Se oli joskus rakkautemme symboli. 
Nyt se ei ole enää mitään. 
Parvekkeen ovesta kantautuu lintujen laulua ja niin raikasta syysilmaa. 



Jossain hän on nukahtanut nainen kainalossaan.
Hän mietti minua ohikiitävän sekunnin, 
mutta sulki ajatuksistaan. 
Hän ei enää halua miettiä minua. 
Nainen painautuu tiiviimmin häneen. 
Hän ei koskaan saanut nukuttua kiinni minussa. 



08:13

Ulkoilma tuntuu kirpeältä turvonneilla kasvoillani.
Katson viimeisen kerran puhelinta. Se ei sano sanaakaan. 
Suru ja tyhjyys pitävät minusta tiukasti kiinni. 
Ne tukevat vartaloani, kun parvekkeen kaide tuntuu niin huteralta jalkojen alla. 
Tuuli tuivertaa hiuksissani ja silmiä täytyy vähän siristää. 
Aurinko on jo noussut. 



Jossain hän makaa, naisen alaston vartalo kietoutuneena häneen. 
Hän nukkuu ja näkee unia, 
joita ei muista enää huomenna. 
Hän ei ole huolissaan minusta.
Kyllä minä pärjään, hän on illalla ajatellut 
ja sulkenut minut pois mielestään. 



08:27

Minä en enää pelkää, 
me teemme tämän yhdessä. 
Suru, tyhjyys ja minä. 
Hengitän keuhkot täyteen ilmaa. 
Tämä on viimeinen kerta. 
Minä en tarvitse sitä enää. 
Parvekkeen kaiteelta vie vain sekunnin 
matkan ruohikkoiseen maahan. 
Ehdin silti kuulla vielä linnunlaulun. 
Keuhkoni lysähtävät tyhjäksi.



Sunnuntai-aamuna on hiljaista. 
Maa on kylmä. Yöllä on ollut hallaa.



Sydämeni lakkaa lyömästä.



Jossain hän herää, nainen vierellään. 
Vierellään kasvot, jotka eivät ole minun. 
Hän herää painajaiseen.

Tunteeseen, että kaikki ei ole hyvin. 

Naisen rinta on niin kiinni hänessä, 
että hän tuntee naisen sydämenlyönnit. 
Ne rauhoittavat.

Hän huokaisee ja vaipuu takaisin uneen. 



Se oli vain pahaa unta.