Kuu ja Aurinko
Ilmassa tuoksui vastapaahdettu kahvi. Seisoin tiskin takana ja katselin,
kuinka tanssilattialla huvitteli smokkiin pukeutuneita miehiä ja viimeisen päälle laittautuneita naisia ruskeine korkokenkineen. Tein töitä tarjoilijana jo kolmatta vuotta kaupungissa, vaikka vauras perhetaustani olisi mahdollistanut menestyvän työn Polvijärveltä.
Kaipasin seikkailuja, yöelämää kaupungin katuvalojen alla: olin tulisielu, aurinko.
Se jos jokin oli asia, joka ei edustanut perheeni korkeaa koulutustasoa. Minun oli kadottava, vaikka se maksoikin välit perheeseeni, mutta vielä tänäkään päivänä en ollut onnellinen. Raha voi vain palaa liekkieni alla, se ei koskaan tehnyt minua yhtään sen onnellisemmaksi.
Olisin voinut upota ajatuksiini pidemmäksikin aikaa, mutta havahduin: tiskiä vasten nojasi nuori mies.
''Tule tanssimaan'', hän sanoi matalalla äänellään.
Naurahdin ja katsahdin miestä kertoen, kuinka työskentelen parhaillaan.
Hän ei välittänyt, ehken minäkään. Pian katseemme kohtasivat jo tanssilattialla.
Lukuisat valot välkkyivät kehoillamme, kun tanssimme sinä iltana.
Mies tuntui hieman kömpelöltä, mutta jotain kiehtovaa hänessä oli.
Hymyillen hän kertoi itsestään: ''Olen Katajan Olli, olen kotoisin Kiimingistä.''
''Saarimaan Aino, muutin tänne Polvijärveltä'', vastasin.
Olimme molemmat maalta, mutta se ei ollut ainoa asia joka meitä yhdisti: hän oli myös samanikäinen kuin minä, 20-vuotias.
Kappale toisensa jälkeen tanssimme, pääni vasten hänen rintaansa.
Hän oli kuin kuu, minun vastakohtani. Silti meissä oli jotain samaa.
Nauroimme iloiten toistemme seurasta, mutta työvuoroni päättyessä kohtasi iltakin loppunsa.
Olin oppinut hänestä paljon, halusin oppia lisää.
Pyysin häntä tulemaan uudelleen ja niin hän tekikin.
Tanssimme sinä talvena kerta toisensa perään, olin ihastunut.
Pian illat kahvilassa vaihtuivat öihin asunnollani. Näinä öinä makasimme vierekkäin seslongilla,
kun sain kuulla kuinka Olli menetti isänsä jo pienenä, sain oppia kuinka
tärkeää on pitää perheestään kiinni ja ennen kaikkea ymmärtää, että se mitä minulta aikoinaan puuttui, oli hän. Kuun ja auringon lailla täydensimme toisiamme, mutta iltojen hämärtyessä ja auringon noustessa on kuun kadottava, joskus ikuisiksi ajoiksi.
~ Viimeinen suudelma.
Keinuin kiikkutuolissa ja katselin välkehtivää sormustani vasemmassa nimettömässä.
Olin ostanut kukkia vuosipäivämme kunniaksi, halusin viedä niitä haudallekin.
Ulko-oven paukahtaessa ja kostean nurmikon peittäessä kahvin tuoksun alleen pionit saivat paikkansa Ollin haudalta. Katselin taivaalla loistavaa kuuta, kun kyyneleet vaelsivat kasvoillani.
Jäljellä ei ollut enää roihuavia liekkejä tai intohimoa, mutta jäljellä oli kipinä: rakkaus.
Ilmassa tuoksui vastapaahdettu kahvi. Seisoin tiskin takana ja katselin,
kuinka tanssilattialla huvitteli smokkiin pukeutuneita miehiä ja viimeisen päälle laittautuneita naisia ruskeine korkokenkineen. Tein töitä tarjoilijana jo kolmatta vuotta kaupungissa, vaikka vauras perhetaustani olisi mahdollistanut menestyvän työn Polvijärveltä.
Kaipasin seikkailuja, yöelämää kaupungin katuvalojen alla: olin tulisielu, aurinko.
Se jos jokin oli asia, joka ei edustanut perheeni korkeaa koulutustasoa. Minun oli kadottava, vaikka se maksoikin välit perheeseeni, mutta vielä tänäkään päivänä en ollut onnellinen. Raha voi vain palaa liekkieni alla, se ei koskaan tehnyt minua yhtään sen onnellisemmaksi.
Olisin voinut upota ajatuksiini pidemmäksikin aikaa, mutta havahduin: tiskiä vasten nojasi nuori mies.
''Tule tanssimaan'', hän sanoi matalalla äänellään.
Naurahdin ja katsahdin miestä kertoen, kuinka työskentelen parhaillaan.
Hän ei välittänyt, ehken minäkään. Pian katseemme kohtasivat jo tanssilattialla.
Lukuisat valot välkkyivät kehoillamme, kun tanssimme sinä iltana.
Mies tuntui hieman kömpelöltä, mutta jotain kiehtovaa hänessä oli.
Hymyillen hän kertoi itsestään: ''Olen Katajan Olli, olen kotoisin Kiimingistä.''
''Saarimaan Aino, muutin tänne Polvijärveltä'', vastasin.
Olimme molemmat maalta, mutta se ei ollut ainoa asia joka meitä yhdisti: hän oli myös samanikäinen kuin minä, 20-vuotias.
Kappale toisensa jälkeen tanssimme, pääni vasten hänen rintaansa.
Hän oli kuin kuu, minun vastakohtani. Silti meissä oli jotain samaa.
Nauroimme iloiten toistemme seurasta, mutta työvuoroni päättyessä kohtasi iltakin loppunsa.
Olin oppinut hänestä paljon, halusin oppia lisää.
Pyysin häntä tulemaan uudelleen ja niin hän tekikin.
Tanssimme sinä talvena kerta toisensa perään, olin ihastunut.
Pian illat kahvilassa vaihtuivat öihin asunnollani. Näinä öinä makasimme vierekkäin seslongilla,
kun sain kuulla kuinka Olli menetti isänsä jo pienenä, sain oppia kuinka
tärkeää on pitää perheestään kiinni ja ennen kaikkea ymmärtää, että se mitä minulta aikoinaan puuttui, oli hän. Kuun ja auringon lailla täydensimme toisiamme, mutta iltojen hämärtyessä ja auringon noustessa on kuun kadottava, joskus ikuisiksi ajoiksi.
~ Viimeinen suudelma.
Keinuin kiikkutuolissa ja katselin välkehtivää sormustani vasemmassa nimettömässä.
Olin ostanut kukkia vuosipäivämme kunniaksi, halusin viedä niitä haudallekin.
Ulko-oven paukahtaessa ja kostean nurmikon peittäessä kahvin tuoksun alleen pionit saivat paikkansa Ollin haudalta. Katselin taivaalla loistavaa kuuta, kun kyyneleet vaelsivat kasvoillani.
Jäljellä ei ollut enää roihuavia liekkejä tai intohimoa, mutta jäljellä oli kipinä: rakkaus.
Selite:
Perustuu 1960-luvun ajoille ...
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit