On yö,
hiljaisuutta,
jota rakastan,
jokaisessa huoneessani.
Koti täynnä rauhaa.
Herään.
Kuulen kuinka vedän henkeä
syvään,
huokauksella päästän ilman ulos.
Viiltävät terät
eivät katoa.
Miten voisivatkaan, näkymättöminä.
Äänettömänäkin kello käy
hitaasti
aika matelee pitkiä sekunteja
kohti aamua.
Toivottavasti.
Suljen silmäni,
näen tikarit, terät.
Yritän keskustella kivun kanssa.
Se on kuuro, sokea, armoton
kumppanini tunteeton
ja loputon.
On aamu.
Päivä nousee,
valossaan tuuli humisee.
Minä nousen
tanssimaan
terien viiltoja uhmaten
ja kipu hymyilee kylmää hymyään.
Käännän katseeni sisäänpäin,
elän
vain näin.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Mutta joo, kivuilleni en voi mitään, ne ovat ja pysyvät, mutta asenteelleni voin vaikka ja mitä, joten pidän huolta jaksamisestani olemalla uhriutumatta.
Sivut