Haaveissa Katmandussa

Katmandun tiellä,
kaukana siellä
takana vuorten ja rotkojen,
kohtasin kulkijan noiden notkojen.

Hän silmiini syvälle katsoi
ja ennen kun kulkuaan jatkoi 
viisauden suuren,
mieleni salaisuuden,
aran ja kirpeän,
paljasti hän.

Tyttö, hän sanoi,
huomiotani näin anoi.
-Jos vain luulet tahtovasi
jäät aina vaille haaveitasi.
Varmasti pitää tietää
kuinka paljon saatat sietää
rakkauden tulen paloa,
onnea suurta ja jaloa.
Sillä aina ei kevyt olekaan onnen taakka.
Se polttaa, kytee sydänjuuriisi saakka.
Siis jos tiestäsi tasaista, helppoa toivot sä salaa
nyt takaisin heti haaveistasi palaa.

Kääntyi viisas, kulkuansa aikoi jatkaa.
Mä pyysin kanssain kulkemaan samaa matkaa.
Vaieten hän pudisti päätään.
Ymmärsin ettei ollut meillä yhteinen määränpääkään.
Hän haaveilemasta oli jo laannut,
polttavat haavansa onnestaan saanut.

Minä untuvikkona vasta
haaveilin haaveilemasta.