Niin, niin
minulle ei ole luvattu lumpeenkukkia,
saati sitten orvokkeja.
Siitäkin huolimatta yllätän itseni ajattelemasta,
- miksi en minäkin,
jos kerran nuo mustakulmaiset surulinnutkin?
Luoja, tämä laatikkoni on ahdas.
Liian paljon läpinäkyvää kylmää lasia
ja minä, kalpean hauras kovettunut virta,
kysyn käheästi kipeillä soinnuilla,
- milloin minun kevääni saapuu?
Silmät kiinni ja puolikuurona kestää kauemmin
ennen kuin järkevyyden realismi löytää pehmeä kohdan.
Sydämeksi sitä sanovat, toiset puhuvat sielustakin.
Hiljaisessa pimeydessä olen vihdoinkin totta
ja kun kylven sarastuksen valossa, kuiskaan:
- Kuka laskee onnellisuuden määrän
ja kuinka paljon on runsaasti?
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
kuten muutkin runosi
tässä
on niin paljon riipaisevaa tuttuutta
ja runon viimeinen
säkeistö saa kyyneleet silmiini
Sivut