Alushousupäivä

Tänä aamuna ei ollut kiirettä. Ei herätyskelloa, ei aikatauluja, ei kukaan vaatimassa mitään. Vain minä, pehmeä sohva ja hiljainen koti. Olo oli kevyt, melkein kuin leijailisin ilmassa – tai ehkä vain kuvittelin itseni keijuksi, joka tanssahteli keittiöstä olohuoneeseen. 

Tänään oli erityinen päivä. Alushousupäivä. Päivä, jolloin sai olla juuri niin kuin tahtoi, vailla turhia vaatekerroksia tai velvollisuuksia. Ei ollut kiire pukea, ei tarvinnut tarttua imuriin tai suorittaa mitään. Jos jotakin teki mieli tehdä, sen sai tehdä omalla ajallaan – tai olla tekemättä. 

Istuin hetkeksi ikkunan ääreen ja suljin silmäni. Linnunlaulu kuulosti erilaiselta kuin muulloin, ikään kuin kirkkaammalta, elävämmältä. Ehkä se johtui hiljaisuudesta, ehkä siitä, että tänään todella kuuntelin. 

Joskus tällaiset päivät olivat harvinaista herkkua. Parikin kertaa vuodessa riittäisi – hetkiä, jolloin ei ollut hoppua, jolloin sai vain olla ja hengittää. Hetkiä, jotka muistuttaisivat, että elämässä on myös keveyttä, jos sille antaa tilaa. 

Mutta sunnuntaina maailma palaisi taas raiteilleen. Ovi kävisi, lapset ryntäisivät sisään naurun ja tarinoiden saattelemana, ja keittiö täyttyisi kiireisestä hälinästä. Vaimoni hymyilisi, ja minä muistaisin jälleen, kuinka onnellinen olin heistä kaikista. 

Mutta vielä tänään… Tänään oli vain minä ja tämä hetki. 

Alushousupäivä. Ja se jäisi ikuisesti mieleeni.