Sen huomaa. Ärsyynnyksen ihmisten silmissä, turhautuneisuuden heidän toimissaan. On mielenkiintoista, miten yksi sääilmiö saa niin suurta reaktiota aikaan. Aivan kuin tämä olisi elämämme viimeinen kesäkuu – juuri näiden neljän viikon aikana ovat viimeiset mahdollisuutemme lähteä uimarannalle, grillata kabanossia, päivittää puutarhaa ja pukea päällemme shortsit. Viimeinen kesäkuumme, viimeinen juhannuksemme, viimeinen vapaapäivämme. Tietysti harmituksen ymmärtää, eikä ole väärin murehtia syksyistä kesäsäätä. Ja mistä sitä tietää – ehkä tämä onkin viimeinen kesäkuumme?
Tuntuu kuitenkin hassulta, kun itse nauttii tästä. En nauti kaatosateessa polkemisesta, kylmästä viimasta tai tyhjästä tilistä palkkapäivänä, kun säiden vuoksi ei ole töitä. Mutta nautin sateen tuomasta tunnelmasta. Sateen melankolisuus antaa luvan olla surullinen. Sade antaa mahdollisuuden itkeä pois murhetta ja stressiä, kun aurinkoisella säällä se tuntuisi jokseenkin väärältä. Voin nukahtaa sateen rummutukseen kattopellillä ja kääriytyä sen antamaan turvalliseen lohduttomuuden tunteeseen. Voin unohtaa hetkeksi elämän hektisyyden sekä sen tuottamat vastoinkäymiset ja vain katsella hiljaa sumuista maisemaa. Sade antaa minulle luvan pysähtyä. Ja lopulta voin vetää sisääni puhdistunutta ilmaa, puhaltaa samalla pois ahdistusta ja tuntea itseni hetken taas hieman vahvemmaksi.
Ensi viikon jälkeen lämpenee. Silloin minusta tuntuu vaikealta olla auringon hellittävänä, kun taas heinäkuun lomalaiset eivät tiedä mitään parempaa. Heidän tunnelmansa voisi pilata vain uusi saderintama. Toisaalta ikuisessa Irlannin säässä olisi puolensa. Kun on valmiiksi surullinen, ei tarvitse pelätä, milloin onni taas haihtuu.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
