sateenkuiskaus

Minä vihaan sinua, sinä inhotat minua.

Tai pikemminkin, sinä saat minut inhoamaan itse itseäni. Saat minut tuntemaan itseni heikoksi ja säälittäväksi, typeräksi, surkuhupaisaksi lampaaksi. Roikutat minua koukussa, ja joka ikinen kerta, kuin olen saamassa tarpeekseni ja päätän irrottautua, nykäiset hieman, ja siihen minä taas jään. Kaikista raivostuttavinta on, että minä tiedän mitä sinä teet, ja minä vihaan sitä. Ja minä kiristelen hampaitani ja olen kuolla omaan turhautumiseeni, enkä siltikään saa aikaiseksi potkia sinua pois mielestäni. Sinä olet vienyt minulta minun aseeni, ja muutakin.

Minun ylpeyteni.

Niin, että kun sinä pistät minut kiemurtelemaan edessäsi aseettomana ja säälittävänä, minä kieriskelen ja annan sinun nylkeä minua. Ja se VITUTTAA minua ja sinä tiedät sen, tiedät, että minä nielen.

Ja minä vihaan sinua.

Haaveilen siitä, kuinka joku kaunis päivä päässäni naksahtaa todella ja kuinka baarissa kaadan juomat niskaasi, nauran ja kävelen pois, enkä enää ikinä uhraa sinulle yhtäkään intohimon - en vihan enkä rakkauden - sävyttämää ajatusta.

Ja sitten taas, minä haaveilen meidän yhteenkietoutuneista vartaloistamme minun sängylläni.

Senkin hirviö.
Jos sinussa on yhtään ihmistä, lopeta minut nyt, kun minä itse en siihen enää pysty.