Meren kyynel

Huuleni turpoaa ja rikkoutuu rakkuloille,

pieni sydän purskahtaa

itkuun,

imen kuumaa verta

Kalvo säikeiksi sähähtää

riekaleita, rumia

diffuusiota nielussa

alahuulta porottaa.

:::::::::::::::::

Saappaani eivät enää tottele minua,

eivät suostu suojaamaan sairaudelta

joka valuu kaulaa pitkin,

valaa vaatteet kiinni ihoon,

kutittaen nilkkoja saa jalkani liikkeelle,

löydän itseni makaamasta maapallon turkilla,

katsellen taivaan halki lentäviä lintuja,

etsin sinua niiden joukosta,

ja haluni on muovinen,

sillä jätin sinut, ravintoni, yksin,

pakokaasuna kohoan ilmaan,

saastaisena saan itseni liikkeelle,

minä mietin sinua.

Tänä iltana

ravitsen ihoni,

se saa huomata

olen tullut (takaisin) kotiin.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Paine on sekoittanut pääni,

elän illan aamuna

laitoin yöksi deodoranttia

aamulla sänkyni tärisi verestä

oli tihkunut imusolmukekuopistani

virheeni vääryydessä

kävin lattialle nukkumaan

(asettaen herätyskellon aamuksi).

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Se on hiljaisuus

joka estää oksia liikkumasta,

ääni on liikettä.

Jäädyttää linnut siiviksi taivaalle,

maalaa maasta seireenin,

olen rakastunut tähän veistokseen,

ihmeellistä,

sillä se on minun,

minussa.

Hiipivä ääni puhaltaa virheensä aavikon pinnalla.

:::::::::::::::::::::::::::::::::.

Ilma on usvaista

ja talot ovat tiilestä,

muinaisten ihmisten rakennuksia,

ylempänä linnut liikkuvat ilmassa,

kaukana pisteiksi katoavat.

Päivä on kaikessa hiljaisuudessaan kaunis,

vain maan rakkulat poksahtelevat,

kun räystäistä tippuu neuloja.