Aika mennä

NAKS

Minä olen se se mikä olen ja minä rakastan neonvaloja pöytien alla. Näen rupipolvisia asfalttilapsia ja pahvitaiteilijoita etikettien viimeisillä riveillä, joskus minun päässäni naksahtaa ja odotan että joku kysyy muutuinko nyt luistinradaksi. Jos minä sanon että taivas on punainen, niin silloin se on punainen.

Joulukuussa 2004, kun seistiin katulamppujen alla ja nähtiin liukuhihnattuja tähtiä. Tämä on sellainen, joka rakentaa iltapäiviään nuottiavaimista ja ihmisten ohikelauksista, sellainen joka on olemassa niistä asioista joita ei oikeasti ole. Minä rakastan tätä ihan vähän.

Tunteissa elävä tyttö, kannattaisiko sitä välillä käyttää järkeäkin? Ei siihen en pysty. Seuraan vain sydämeni perässä, sitä on jo korjattu niitein monta-monta kertaa, mutta niin se vain jaksaa juosta eteenpäin ja minä tulen perässä omaa vauhtiani.

Niin kuin postiluukkujen vaihtuvat nimet, eikä mainoksia kiitos, junani vaihtaa raidetta ja minä jäin asemalle valkoinen kauluspaita ylläni ihmisjoukon keskelle etsimään vastauksia löytämättä.

Kyllä se kyynel oli.