Kun sulkeudut..

Tunnistan ne enteet sinussa jo melko hyvin. Nämä merkit ovat usein nähtävissä ja aistittavissa melko selvästi (kun pysyn valppaana), ja pystyn sen vuoksi yleensä varautumaan siihen, mitä niistä seuraa. Kun merkit ovat selvät, osaan jo valmistautua tulevaan. 
 
Se tapahtuu kuin aurinko menisi pilveen. Joskus hitaasti, joskus yhtäkkiä. Sää muuttuu radikaalisti. Hetki sitten oli lämmintä ja valoisaa. Nyt on kylmää ja hämärää. Yllemme laskeutuu varjo, joka pimentää auringon. Joka varjostaa sinua. Näen sen selvästi kasvoistasi. Valo on kadonnut, ja varjot ovat tulleet sen tilalle.

Yllemme laskeutuu yö ja sen pimeys. En enää löydä sinua. Olet jossain täällä pimeässä huoneessa, mutta en vain löydä sinua. Yritän hapuilla kättäsi pimeässä, mutta et tartu siihen. Istut yksin huoneen pimeimmässä nurkassa etkä reagoi mihinkään. Minä yritän kyllä saada johdateltua sinut valoon, mutta se ei yleensä onnistu. Pimeys on liian tiivistä, jotta pääsisin sen läpi. On kuin yö olisi erottanut meidät pimeydellään, eikä minulla ole taskulamppua, jonka avulla löytää sinut. Olet kuin yhtä pimeyden kanssa. Pimeys velloo sekä ympärilläsi että sisälläsi. Minä pystyn aistimaan sen pimeyden sisälläsi, ja näkemään sen silmistäsi.

Silmäsi muuttuvat tyhjiksi, ontoiksi, kuolleiksi. Olen nähnyt niissä iloa, rakkautta ja naurua, jopa ihan hetki sitten. Joskus se muutos tapahtuu silmänräpäyksessä, joskus hitaasti, mutta minä tunnistan sen muutoksen ja tyhjyyden nopeasti, kun se ero on niin suuri. Rakastavat katseet muuttuvat täysin välinpitämättömiksi. Näen silmistäsi tyhjyyden katseen takana enkä saa enää katsekontaktia. Ei ole mitään, mihin voisi edes saada yhteyden. On vain tyhjyys.

Aikaisemmin sinusta huokui ympärille lämpöä. Nyt tunnen vain kylmyyden. Talvipakkaset tappavat kaiken lämmön ja elämän kylmyydellään. Pystyn tuntemaan kylmyytesi ihollani yhtä selvästi kuin lumihiutaleet kasvoillani aina talvisin. Olet kuin jäätä, enkä saa sinusta otetta. Ympärillesi muodostunut jää saa sinut näyttämään vihamieliseltä ja kylmältä, vaikka et sitä ole. Olet vain jäässä. Et päästä mitään sisään etkä mitään ulos, ikijää sulkee kaiken sisäänsä. Minua paleltaa siinä vieressäsi, mutta tahtoisin vain lämmittää sinua. Näen sinut jään läpi, mutta se estää minua kuitenkin koskettamasta sinua. En voi muuta kuin odottaa kevättä, vieressäsi palellen. 

Kun sulkeudut, sinä vain suljet ovesi kokonaan ja lukitset sen, eikä minulla ole avainta siihen. Näen yleensä sen hetken, kun suljet sen ovesi. Katson sinua ahdistuneena, kun suljet ovesi naamani edestä. En ole ahdistunut itseni vuoksi, vaan sinun. En haluaisi, että joudut olemaan yksin siinä pimeässä huoneessasi, lukittuna ajatuksiin, jotka ovat raskaita. Käyn koputtamassa oveasi usein, sillä haluaisin auttaa, mutta en pääse sisälle. Jään seisomaan oven ulkopuolelle huokaillen. Olet siinä, ihan vieressäni, oven toisella puolella. Pystyn tuntemaan sen. Mutta en pysty koskettamaan sinua..

Kun olet sulkeutumassa, minä aistin sen. Monella tapaa. Pystyn näkemään, tuntemaan ja kuulemaan sulkeutuneisuutesi, sillä silloin tulee ihan hiljaista. Niinä hetkinä välillemme laskeutuu täydellinen hiljaisuus. Hiljaisuus, kylmyys, pimeys, tyhjyys. Ne kaikki ympäröivät sinut, enkä pääse enää sinun lähellesi. Sulkeutuneisuutesi verhoaa sinut. Se laskeutuu yllesi kuin muuri, jonka läpi minä en pääse. Näen sinun kärsivän, enkä voi auttaa, ja se on minulle tuskallista. 



Tätä kaikkea on sulkeutuneisuutesi ja ne merkit, joista sen tunnistan. Yhteys vain katoaa, kuten huono signaali meidän wlanissa tai puhelinliittymissä. Se voi antaa merkkejä itsestään tai tapahtua yhtäkkiä, ennalta-arvaamatta. En osaa kuvata sitä tämän paremmin. Sulkeutuneisuutta, josta tiedän, ettei kaikki ole hyvin. Jokin on ajanut sinut sinne tyhjyyteen, kylmyyteen, pimeyteen, yksinäisyyteen. Tai sitten olet vain pudonnut sinne arvaamatta. 

Ennen minä pelkäsin, että se sulkeutumisesi johtui minusta, enkä osannut kuunnella sinua. En osannut antaa sinulle tilaa, koska hätäännyin itse sulkeutuneisuudestasi. Nyt olen jo oppinut käsittelemään pimeyttäsi. Olen elänyt kanssasi niin pitkään, että olen oppinut elämään sulkeutuneisuutesi kanssa. Eikä se, että sinä sulkeudut välillä, vähennä rakkauttani sinua kohtaan, ei ole koskaan vähentänyt eikä tule koskaan vähentämään. Minua vain sattuu, kun en voi auttaa.

Nämä ovat kuitenkin ne kaksi sinua, keiden kanssa elän. Päivä-sinä; se valoisa, naurava, vitsaileva, rakastava, lämmin. Ja Yö-sinä; se varjoon vaipunut, tyhjä, sulkeutunut, kylmä, tunnoton ja tunteeton. Eroa on kuin yöllä ja päivällä, ja totuus on, että muut näkevät vain sen Päivän. Minä olen ainoa, joka näkee myös Yön. Kukaan muu ei tunne sitä Yötä. Kukaan muu ei näe sitä pimeyttä eikä tunne sitä kylmyyttä. Minä näen ja minä tunnen. Tunnen sen yhtä selvästi kuin lämpimän kosketuksesi silloin, kun olet se valoisa Sinä. 

Ja minä rakastan sinua. Valoinesi ja varjoinesi.