Kuljen koivikon viertä kiemurtelevaa polkua, jota vain me olemme kaksin astelleet. Askel halkoo umpihankea ja kaikuu taustaharjanteisiin. Lumi on verhonnut jalanjäljet alleen, mutta muistan silti yhä jokaisen kohdan, mihin olemme yhdessä astuneet. Hetkeksi minä näenkin sinut edessäni, johdattamassa kulkuani vaikka tiedän, että teen tätä matkaa yksin nyt kolmatta kertaa. Näen sinun, varjosi tai kuvajaisesi lumessa painavan jälkiä hankeen seurattavakseni, mutta kun askellan niihin, en tunnekaan maan lohdullista tukea vaan umpihangen rasahduksen.
Viimeisen kerran kun olit varmasti mukanani tällä matkalla, oli loppukesäaamun taivas kirkkaansininen vaikka päivät jo hiljalleen lyhenemässä, järven väreily sen koskettamana lämpöinen ja lempeä, viimeiset kesäkukat yhä kylpemässä latvuston siivilöimissä valojuovissa. Viittasit minua seuraamaan ja ylitimme soratien toiselle puolelle, johon en ollut ennen uskaltanut astua. Pysyin aina kolme askelta perässäsi kun samoilit tiheässä havumetsässä mustikkavarpujen läpi, pitkospuita pitkin soiden yli, kumpuilevia harjunrinteitä alas ja aukeiden halki. Kadotin pian suuntavaistoni eikä minulla ollut enää tajua siitä, missä oikein olimme, mutta luotin sinuun ja määrätietoisiin askeliisi. Jalkojeni turtumuksesta arvelin matkamme kestäneen koko päivän, mutta ensimmäistä ja viimeistä askelia ei tuntunut erottaneen mikään, ikään kuin jokainen askeleni olisi ollut sama uudelleen toistuva hetki.
Kun viimein päädyimme järven rannalle, aurinko oli jo tavoittanut taivaanrannan ja vasta ymmärsin matkan pituuden. Istuimme rannalle lepäämään, sinä rantakiven päälle, minä vierellesi hiekalle ja laskimme väsyneet jalkamme veteen. Ihastelit taivaan rusottavia sävyjä haaveilevin katsein, katsoin niitä minäkin kanssasi pitkään kunnes erkanin ihastelemaan käsivarteesi tatuoituja kuvioita: oli koivun- ja haavanlehtiä, perhosentoukkia ja -koteloja, perhosia. Kun kosketin niitä, huomasin että kukin kuvio peitti alleen viiltoarven. Olit paennut tuskiasi vapaudenhaaveisiin. Kun painoin kämmentä käsivarteesi ylimmäisen perhoskuvion päälle, nostit toisen käden sivelemään kämmenselkääni. Kummankaan sanomatta sanaakaan tulin siinä hetkessä ymmärtämään, miksi tahdoit minut mukaasi. Taipaleemme olivat olleet yhtä ja sama, samoin päämäärämme ja unelmamme. Olimme haavoittuneet samoista kokemuksista ja löytäneet toisistamme kanssakulkijat. Tämän rauhaisan tovin rinnalla elämiemme levottomat takavuodet ja kipeimmätkin muistot supistuivat hiukkasiksi, unohtuivat kalalokin kaihoisan kirkunan taakse. En vaikka tämä soi hyvästilauluna päivänvalolle ja kaikkosi vastarannan kumpupilvien suuntaan aavistanut, että äsken koittanut matkamme läheni jo päätettään. Kun viimeinen päivänsäde peittyi taivaanrannan alle, puristit käsivarttani hetken aikaa, nousit rantakiveltäsi ja lähdit uimaan valon perään. Jäin hiekalle istumaan ja katsoin läpi yön, miten siluettisi soljui järven väreissä, kunnes kaikkosi silmänkantamattomiin. Emme olleet päivän aikana sanoneet toisillemme mitään, joten jäin kauan sen jälkeen yksin ihmettelemään. En ollut varma, toivoitko seuraavani sinua eteenpäin vielä tästäkin; etkä kertonut missään unessani myöhemminkään, vaikka lähtösi jälkeen olen nähnyt sinut niissä jokaisena yönä, eräinä päivinäkin.
Lähestyn nyt samaa rantaa, jonka avara järvimaisema luo silmiin itkettävän haikeuden. Olen kahdesti tänä talvena tullut jatkamaan keskenjäänyttä matkaa, molemmat kerrat taipunut epäilykseen ja kääntynyt takaisin. Ohitan lumen peittämän kohdan, jossa olin ennen istunut ja istun kerran sen viereen, sinun sijaasi rantakivelle. Se tuntuu turvallisemmalta, lohdullisen tutunomaiselta vaikka en ole istunut tässä aikaisemmin; minuun tulee juuri sama lohtu, minkä astellessani sinun jalanjälkiisi tunsin. Hymyän ja hetkeäkään empimättä nousen rantakiveltä jaloilleni ja etenen järven halki. Jään railoileva pinta vavahtaa askelista, kohva värähtelee läpikotaisin. En säikähdä, kävelen kunnes ranta ja metsä takanani ovat kadonneet näkyvistä ja makaan hankeen levolle.
Näen kaunista unta. Tuisku räyhää, mutta taivas pilvien takana valkenee. Tiedän myrskyn kohta loppuvan. Sinä olet kanssani kuten aina unissani olet, mutta seisot nyt lähempänä minua kuin koskaan. Polvistut lumivuoteelleni, tartut minua käsivarsista ja autat minut nousemaan ylös hangesta. Lumienkelin painauma jää jälkeeni ja tuisku syöksyy heti sen peittämään. Kun katson olkani yli viimeisen kerran, jälki on jo verhoutunut puhtaaseen, valkoiseen huopaan.
Etäiset vihellykset pyrkivät laajemmas. Myrsky vaimenee ja väistyy kiurun laulun tieltä. Siivet hakkaavat kotelon seinämiä vasten, oksa huojuu tuulessa ja karistaa lumihuopansa puron varaan. Kun havahdun viimein, siinä edessäni istut koivun alimmalla oksalla, odottamassa minun nousevani tuohikehdosta. Humiseva tuulenvire sivelee siipiä hellästi ylemmäs ja nostaa aallokkoonsa. Kohoan takaisin jälkeesi, kolme siiveniskua perässä soiden yli kohti harjuntaustaa, josta aavistus näsiän tuoksua lävistää mullan. Taivaasta siintää pilviverhon helman alta kirkas juova.
Polku makaa vaiti solisevan puron vieressä, vaipuu uneen umpeenkasvun siimekseen. Lumisula kastaa ikimetsän vaskisen kuoren ja sitoo mennessään jokaisen haavan sammalpatinaan. Kiuru laskeutuu oksalle, ontto kotelo kavahtaa heilahdusta ja varisee myötävirtaan. Hanki vajoaa, jalanjäljet sulautuvat ja virtaavat samaan vuohon, jatkavat verkkaista matkaansa ulapalle.
Viimeisen kerran kun olit varmasti mukanani tällä matkalla, oli loppukesäaamun taivas kirkkaansininen vaikka päivät jo hiljalleen lyhenemässä, järven väreily sen koskettamana lämpöinen ja lempeä, viimeiset kesäkukat yhä kylpemässä latvuston siivilöimissä valojuovissa. Viittasit minua seuraamaan ja ylitimme soratien toiselle puolelle, johon en ollut ennen uskaltanut astua. Pysyin aina kolme askelta perässäsi kun samoilit tiheässä havumetsässä mustikkavarpujen läpi, pitkospuita pitkin soiden yli, kumpuilevia harjunrinteitä alas ja aukeiden halki. Kadotin pian suuntavaistoni eikä minulla ollut enää tajua siitä, missä oikein olimme, mutta luotin sinuun ja määrätietoisiin askeliisi. Jalkojeni turtumuksesta arvelin matkamme kestäneen koko päivän, mutta ensimmäistä ja viimeistä askelia ei tuntunut erottaneen mikään, ikään kuin jokainen askeleni olisi ollut sama uudelleen toistuva hetki.
Kun viimein päädyimme järven rannalle, aurinko oli jo tavoittanut taivaanrannan ja vasta ymmärsin matkan pituuden. Istuimme rannalle lepäämään, sinä rantakiven päälle, minä vierellesi hiekalle ja laskimme väsyneet jalkamme veteen. Ihastelit taivaan rusottavia sävyjä haaveilevin katsein, katsoin niitä minäkin kanssasi pitkään kunnes erkanin ihastelemaan käsivarteesi tatuoituja kuvioita: oli koivun- ja haavanlehtiä, perhosentoukkia ja -koteloja, perhosia. Kun kosketin niitä, huomasin että kukin kuvio peitti alleen viiltoarven. Olit paennut tuskiasi vapaudenhaaveisiin. Kun painoin kämmentä käsivarteesi ylimmäisen perhoskuvion päälle, nostit toisen käden sivelemään kämmenselkääni. Kummankaan sanomatta sanaakaan tulin siinä hetkessä ymmärtämään, miksi tahdoit minut mukaasi. Taipaleemme olivat olleet yhtä ja sama, samoin päämäärämme ja unelmamme. Olimme haavoittuneet samoista kokemuksista ja löytäneet toisistamme kanssakulkijat. Tämän rauhaisan tovin rinnalla elämiemme levottomat takavuodet ja kipeimmätkin muistot supistuivat hiukkasiksi, unohtuivat kalalokin kaihoisan kirkunan taakse. En vaikka tämä soi hyvästilauluna päivänvalolle ja kaikkosi vastarannan kumpupilvien suuntaan aavistanut, että äsken koittanut matkamme läheni jo päätettään. Kun viimeinen päivänsäde peittyi taivaanrannan alle, puristit käsivarttani hetken aikaa, nousit rantakiveltäsi ja lähdit uimaan valon perään. Jäin hiekalle istumaan ja katsoin läpi yön, miten siluettisi soljui järven väreissä, kunnes kaikkosi silmänkantamattomiin. Emme olleet päivän aikana sanoneet toisillemme mitään, joten jäin kauan sen jälkeen yksin ihmettelemään. En ollut varma, toivoitko seuraavani sinua eteenpäin vielä tästäkin; etkä kertonut missään unessani myöhemminkään, vaikka lähtösi jälkeen olen nähnyt sinut niissä jokaisena yönä, eräinä päivinäkin.
Lähestyn nyt samaa rantaa, jonka avara järvimaisema luo silmiin itkettävän haikeuden. Olen kahdesti tänä talvena tullut jatkamaan keskenjäänyttä matkaa, molemmat kerrat taipunut epäilykseen ja kääntynyt takaisin. Ohitan lumen peittämän kohdan, jossa olin ennen istunut ja istun kerran sen viereen, sinun sijaasi rantakivelle. Se tuntuu turvallisemmalta, lohdullisen tutunomaiselta vaikka en ole istunut tässä aikaisemmin; minuun tulee juuri sama lohtu, minkä astellessani sinun jalanjälkiisi tunsin. Hymyän ja hetkeäkään empimättä nousen rantakiveltä jaloilleni ja etenen järven halki. Jään railoileva pinta vavahtaa askelista, kohva värähtelee läpikotaisin. En säikähdä, kävelen kunnes ranta ja metsä takanani ovat kadonneet näkyvistä ja makaan hankeen levolle.
Näen kaunista unta. Tuisku räyhää, mutta taivas pilvien takana valkenee. Tiedän myrskyn kohta loppuvan. Sinä olet kanssani kuten aina unissani olet, mutta seisot nyt lähempänä minua kuin koskaan. Polvistut lumivuoteelleni, tartut minua käsivarsista ja autat minut nousemaan ylös hangesta. Lumienkelin painauma jää jälkeeni ja tuisku syöksyy heti sen peittämään. Kun katson olkani yli viimeisen kerran, jälki on jo verhoutunut puhtaaseen, valkoiseen huopaan.
Etäiset vihellykset pyrkivät laajemmas. Myrsky vaimenee ja väistyy kiurun laulun tieltä. Siivet hakkaavat kotelon seinämiä vasten, oksa huojuu tuulessa ja karistaa lumihuopansa puron varaan. Kun havahdun viimein, siinä edessäni istut koivun alimmalla oksalla, odottamassa minun nousevani tuohikehdosta. Humiseva tuulenvire sivelee siipiä hellästi ylemmäs ja nostaa aallokkoonsa. Kohoan takaisin jälkeesi, kolme siiveniskua perässä soiden yli kohti harjuntaustaa, josta aavistus näsiän tuoksua lävistää mullan. Taivaasta siintää pilviverhon helman alta kirkas juova.
Polku makaa vaiti solisevan puron vieressä, vaipuu uneen umpeenkasvun siimekseen. Lumisula kastaa ikimetsän vaskisen kuoren ja sitoo mennessään jokaisen haavan sammalpatinaan. Kiuru laskeutuu oksalle, ontto kotelo kavahtaa heilahdusta ja varisee myötävirtaan. Hanki vajoaa, jalanjäljet sulautuvat ja virtaavat samaan vuohon, jatkavat verkkaista matkaansa ulapalle.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
kerrontasi kiehtoo kaunauteensa, syvenee surutyöhön
etenee sen merkitykseen askelten alla, vaikka jäljet eivät näkyisikään,
eroon mahtuu monia siteitä, ominaisvärejä, kuvailusi täyttyy lämmöstä, aavistuksien mahdollisuuksista, silti vähääkään hukkaamatta tunteissaan, tahdossaan kokea yhä uudesti yhteisen hengityksen, sen nostamat ajatukset ja toiveet - toimiva, osin mystinenkin kokonaisuus - terapeuttista ajatusantia sanoillasi
tämä tarina jatkuu senkin jälkeen kun aurinko laskee mereen. kiitos.
Niin kauniin surullista, rakkautta täynnä.
Kirjoitit "sydänverellä", lämmin halaus.