Ystäväni

Löysin ystävän, joka oli yhtä aito kuin tähtien tuike, syksyinen tuuli ja myrskyävä meri. Hän oli jotain aivan muuta kuin me ihmiset, jotka tuppaamme unohtamaan toisemme kiireiden keskellä. Hän oli keijukainen, hauras ja kuitenkin vahva. Kesällä vannoimme verivalan – ikuisesti ystäviä, tapahtui mitä tapahtui. Me emme unohtaisi toisiamme emmekä antaisi kenenkään tulla väliimme kertomaan pahoja asioita, jotka saisivat hennon ystäväni pirstoutumaan tuhansiksi paloiksi lattialle. Sirpaleiksi, joita en osaisi koota vaikka kuinka haluaisin.

Mutta niin kävi. Ystäväni, minun rakkaani oli kuin peili, joka lattialle iskeytyessään hajosi. Itkin hänen puolestaan. Yritin lohduttaa häntä kertomalla, että rakastan häntä siitä huolimatta, ettei hän ole täydellinen, ehjä. Ei kukaan ole, en edes minä. Kerroin hänelle tarinoita tuhannesta ja yhdestä yöstä. Kerroin että ihmismaailmassa hymyn taakse voi piiloutua paljon tuskaa. Että tähdetkin voivat olla valonsa takana surullisia, vaikka he ovat pukeutuneena loistoon. Ystäväni ei hymyillyt. Hän halusi minun etsivän liiman, tavan jolla korjata hänet. Hän luotti minuun ja minä rakastin häntä niin paljon..

Ystäväni kuiskasi minulle, kuin sanat voisivat rikkoa taian, että kun uskoo tarpeeksi kovasti – ihmeitä tapahtuu. Halusin uskoa, yritin uskoa. Lopulta itkin, koska luulin, etten pystyisi siihen. Pystyin vain toivomaan, että ystäväni saisi hymynsä takaisin.

Tuli talvi ja lasinsirpaleisiin ilmestyi kuurankukkia. Kauniita, valkoisia kukkia, jotka saivat ystäväni hymyilemään. Hän hymyili kauneinta hymyään, vaikka jääkukat kylmettivät häntä vielä enemmän. Yritin lämmittää häntä enkä olisi halunnut ikinä poistua hänen viereltään. Ihailimme kynttilän lämpöä, joimme kaakaota ja katsoimme ostarin ihmisiä joulukiireissään. Jouluvalot olivat niin kauniita, muistatko?

Tuli kevät ja ystäväni sanoi, ettei voisi elää sirpaleina. Hänen silmistään valui pienen pieni kyynel, joka maahan pudotessaan sai ruohon vihertämään. Otin pienen ruohon varren käteeni ja näytin sitä hänelle. Halusin nähdä, kuinka paljon kauneutta hän on saanut aikaan. Mutta hän halusi olla kokonainen, ilman halkeamia sielussaan. Hän halusi lentää tuulessa, olla sateenkaaren kaikki värit. Toivoin niin kovin, niin kovin että hänestä tulisi kokonainen, jotta voisimme nauraa ja kirmata niityllä.

Eräänä aamuna ystäväni oli poissa. Etsin häntä ja pelkäsin, että aina sulkiessani silmät kadottaisin jotain tärkeää. Menettäisin jotain. Lopulta en jaksanut avata enää silmiäni. Halusin ystäväni takaisin. Halusin niin kovasti, että unohdin kaiken muun. Unohdin lumpeen kukat, narsissit, aaltojen pauhun. Unohdin asiat, joita me rakastimme.

Kun lopulta avasin silmäni, ymmärsin jotain suurta ja upeaa; olin toivonut ja uskonut niin kovasti että ystävästäni oli tullut uudella tavalla ehjä. Hänestä tuli taivaan suloisin enkeli, joka osasi laulaa voikukat kukkimaan, lumet sulamaan ja pilvet väistymään. Hänestä tuli minun valkosiipinen enkelini enkä enää koskaan, koskaan menettäisi häntä sillä tavalla.