Tähän mennessä kaikki on ollut
yhtä kuin hetki ennen kuin jalka lipeää
tulevan voi aavistaa, se väreilee ilmassa kuin pakkanen
mutta sitä ei tahdo katsoa silmästä silmään
sillä tietää, ettei se pelkää niin kuin sinä
ja minä
kuin jonkin alkukantaisen vaiston saattelemana
otan silti askeleeni
myös sen viimeisen, joka lipeää
ja tunnen kivun, tunnen pelon, tunnen kauhun
kun ohikiitävän hetken haparoin tyhjää
katson mennyttä ja tulevaa silmästä silmään
peilaan niistä itseäni
eikä minulla ole pintaa, johon tarttua
Kun tarpeeksi monta kertaa sulaa ja jäätyy
ei pinta ole enää kirkas peili vaan rosoja täynnä
ja johonkin elämän reunaan minäkin viimein takerrun
enkä kaadu kasvoilleni
ja vaikka pelko jää, jää myös toivo
että jonain päivänä on kevät ja rosojen alta
minäkin puhkeaisin kukkaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
