Nautin (elämää) ja kuitenkin kivistää
katkeruuden taustasävyt
samalla, kun peilisoluni liikkuvat muiden mukana.
Minähän en koskaan ollut katkera, en omahyväinen
en edes sillä tavalla itsetietoinen.
Ennen kuin nyt.
Jos se johtuisi siitä, että olen saavuttanut
elämässäni niin paljon
katsonut, etsinyt ja löytänyt,
katunutkin jonkin verran,
mutta enimmäkseen saavuttanut
Silloin voisin ehkä nauraa ironiseen sävyyn
ja antaa itselleni anteeksi.
Kaipaan liikkumista muiden mukana.
Nyt minulla on vain aikaa.
Eikä kuitenkaan ole, ei minuuttiakaan.
Jokainen tik ja jokainen tak käy vääjäämättömästi
kohti ei-toivottua epätoivoa, jonka herättää kysymys:
Mitä sitten, kun?
Toistaiseksi olen ollut jatkoajalla.
Vuosia kestäneet raivoisat pyristelyt
juuri tätä tilannetta vastaan
tuottivat pitkään tulosta.
Kai minäkin lopulta murruin.
Valuin hiljalleen tyhjiin.
Keinoni ovat loppu, energiani on vähissä.
Aseet on ammuttu tyhjiksi ja juonet punottu loppuun.
Tässä olen - joku, joka olen kai minä
hylsyjen ja pirtanauhojen keskellä.
En voi edes nauraa ironiseen sävyyn.
Tyydyn irvistämään hymyn sijaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi