Tuuli huutaa otsalautoihin edellistalvea,
naapurit silti kaataneet puut;
antaneet taivaalle sijaa.
En ole koskaan näin ymmärtäväisenä
katsonut punaista, roudasta nauravaa, kattoa,
sekä taivasta. Tietysti.
Nurmi tai sammal uskaltaa jo vehertää.
Laskeva aurinko kantaa kesää länteen,
kertoakseen terveiseni.
Voi Emily.
Olit oikeassa.
”Preerian tekevät mettinen ja apila,– –”
Vuosia sitten, leikkikentän asvaltilla
koulun pihalta, löytynyt neliapiloita.
Onni oli harvassa.
Sillon viimeksi taivas näin aukea,
mäessä, puukoulun katolla.
Puolet vuosista, kaunein meistä
jätti ja nousi Atlantin.
Harvat vilpittömiä kuin sinä.
Poltan viidettä vuotta toimettomuuden railossa.
Vielä toukokuussa täällä kylmä, otaksun.
Sisar rakas, puute on mettisten.
Rakentaessasi unelmien valtakuntaa,
muistatko ollutta ja vanhaa?
Ikävä.
Ole ja pysy. Odota.
Kyllä löydän.
”Unelma riittää, puute jos
on mettisten.”
Selite:
Sitaateissa lainaten muuttamattomana, Emily Dickinsonin Preerian tekevät (To make a prairie) -runoa. Teoksesta: Tähtien väri - Ville Repo, WSOY.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
