Hetki

Poistuvat päivät,
kansiin ja kirjoihin,
kynin, kuvin kirjaimin,
musteella tärkätyt,
tiedolla ja tuskalla viikatut.

Mikä on tuo ajan viikate,
mikä niittää elon sarkaa?

Ei mikään, missään ja koskaan karkaa.
Kärsivällinen se on,
odottaa vuosituhannen, toisenkin.
Mutta elon lopulta korjaa,
satonsa aioneita sitten hapertuneen.

Poistuvat päivät,
yksi kerrallaan sykkien,
lailla sydämen lyöntien.
Muistoissa kaikuina eletyt hetket,
teot ja harharetket.

Noita menneiden lehtiä selailin,
vuosikymmenten menneiden,
muistoja huokailin.

Niin paljon, menetettyjä tilaisuuksia,
niin paljon kadottuja elämiä.

Ja yhdestäkään ei luopua voisi,
valinnasta ja teosta-
joka tänne toi.

Tähän hetkeen.

Tässä siis olen, elän, tunnen ja koen.

Surullinen elämä, hauraskin- valonpisaroilla kyllästetty.
Näitä melankolian hetkiä rakastan,
tätä elämää kaikkineen.

ja tulevaa

sitähän ei voi tietää.