Tänään se tuli taas. Päiväkirjani. Istui vuoteeni viereen ja alkoi paasata. Kuinka se oli taas viettänyt koko päivän itsekseen, kuinka sen elämä oli yhtä tylsää kuin Ruotsin kuninkaalla. Pimeässä lipastonlaatikossa vailla seuraa, vailla juttutovereita. Minä tahdoin vain nukkua. Heitin peiton korville, ja ajattelin että se kyllästyisi ja menisi pois. Ei se mennyt. Päiväkirja piti parin minuutin mykkäkoulun, kunnes se alkoi uikuttaa. Minäkin olin nyt yksi Niistä, jotka eivät välittäneet, kukaan ei välittänyt.
Ennen tätä minä olin kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä. Vuodatin kaiken sen rumien, kukkaisten kansien väliin. Valitin, uikutin, marmatin, hehkutin. Se oli hiljaa, ei se valittanut. Sitten eräänä päivänä minä löysin toisen. Enkä puhu nyt päiväkirjasta. Minä löysin pojan, joka piti minusta, ja josta minä pidin. Ainakin nykyään. Jätin kirjoittelun sikseen. Olin pojan kanssa kaikki illat, kaaduin väsyneenä sänkyyn. Lipastonlaatikkoni pysyi kiinni.
Päiväkirja ei antanut periksi. Se kun kouluvihkoni olivat syrjineet sitä. Kuinka sen elämä oli sillä hetkellä niin kurjaa, että se pohti jo mennäkö puhumaan pitkäaikaiselle ihastukselleen (Taru Sormusten herrasta, neljäs painos) vihaisia, potkimaan sitä mahaan kun se ei tohtinut edes vilkaista.
Halusin nukkua, mutta siinä se vain marisi, puhua pälpätti. Toisaalta, eräs toinen (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
