Nimetön

Tytön sääret ovat naarmuilla, takki on revennyt, saappaat ovat likaiset. Kaulassa on vielä tuore viilto, jonka tarkoitus oli ollut tappaa se pikku huora. Mutta luulivatko ne huligaanit muka oikeasti että hän jättäisi elämänsä jo nyt? Sitähän minäkin.
Bensa värjää kadun lätäköihin kaikki maailman värit, myös violetin, josta tyttö pitää eniten. Violetti niin kuin mustelma, mutta myös violetti niin kuin iltahämärä. Tyttö hyppää lätäkköön ja roiskeet sotkevat hänet, mutta se on vain hauskaa. Miksi likaa pitäisi varoa? Senhän saa aina pestyä pois.

Poika matkii häntä ja hyppää hänkin lätäkköön. Värit häviävät, mutta vain hetkeksi. Pian ne asettuvat uudelleen erilaiseen, mutta ihan yhtä kauniiseen muotoon.

Hän ojentaa kätensä tytölle, tämä tarttuu siihen. He alkavat tanssia, vaikka se on järjetöntä. Onhan aikainen aamu, he tukkivat ajotien ja näyttävät siltä että ovat humalassa. Tanssi on yksinkertaista, hienot temput ja liikkeet ovat jotain toista kertaa varten.

He näyttävät rakastavaisilta, eivät tietenkään ole, mutta jossain toisessa ulottuvuudessa tämä voisi olla avioparin ensimmäinen tanssi. Tyttö ajattelee heitä lapsina. Ehkä he olivat syntisiä ja runneltuja. He eivät taatusti olleet viattomia. Mutta ainakin he olivat tarpeeksi vahvoja ja sisukkaita että pystyivät löytämään itsestään ne ihmiset jotka heistä myöhemmin kasvoi.

Päivä nousee, tanssi päättyy. Kotiinlähtö tuntuu suloiselta ajatukselta.