Viikon päästä Kertun äiti soitti minulle ja pyysi käymään. Olin hämmentynyt, koska hän vihasi minua. Hän oli haukkunut minua Kertulle vaikka kuinka pitkään, sillä hänen mielestään olin täysin epäsopivaa seuraa hänen tyttärelleen. Olin liian köyhä, liian nenäkäs eikä minulla ollut tarpeeksi kunnianhimoa. Ehkä hän oli oikeassa, mutta eivät minun puutteeni koskaan Kerttua vaivanneet.
No, sunnuntai-iltana minä joka tapauksessa kävin uskollisen pyöräni selkään ja ajoin laitakaupungille, jossa Kerttu asui. Jätin pyöräni telineeseen ja painoin summeria kolma kertaa. Ehdin laskea mielessäni kuuteen, kunnes ylhäältä vastattiin. Asunnon ovi oli auki. Heitin pusakkani eteisen tuolille, koska en jaksanut ruveta pelleilemään henkareiden kanssa. Asunnossa oli hyvin hiljaista. Kävelin keittiöön, ja näin Kertun äidin istuvan pöydän ääressä kokispullo edessään. Hän nosti katseensa minuun, ja hänen kasvoillaan vilahti ilme, jota en oikein osannut tulkita. Mutta ei se näyttänyt pahansuovalta, ainakaan kokonaan. Nyökkäsin hänelle lyhyesti ja marssin sitten Kertun huoneeseen.
Kerttu oli pari vuotta sitten saanut omasta mielestään loistavan idean ja maalannut huoneensa seinät keltaisiksi. Ei millään pastellisävyllä, vaan ihan kirkkaankeltaisella, samalla sävyllä, mitä näkee joissain liikennemerkeissä. Olin saada sydänkohtauksen, kun näin seinät ensimmäisen kerran. Ne aiheuttivat minulle päänsärkyä, mutta Kerttu tuntui viihtyvän huoneessa.
Nyt hän nukkui. Hänellä oli valtavan leveä sänky, ja hän näytti hukkuvan peitteisiin. Avasin ikkunan. Kerttu oli omien sanojensa mukaan "kylmän ilmanalan ihminen", ja piti ikkunaa auki ympäri vuorokauden. Viime päivinä oli kuitenkin tuullut lujaa, ja tuuli oli lennätellyt pöydällä lojuvia papereita sinne tänne. Kokosin paperit pöydälle, ja kävin herättämään Kerttua. Hän nukkui aina sikeästi, joten sain ravistella häntä pitkään ennen kuin hän alkoi osoittaa elonmerkkejä. Ensin hän sanoi jotain käsittämätöntä, ja sitten hän viimein avasi silmänsä. Kertulla kesti aina vähän aikaa ennen kuin hän heräsi kunnolla, joten jätin hänet virkoamaan, ja rupesin etsimään hänelle vaatteita. Hän ei juuri välittänyt siitä, mitä vaatteita käytti, kunhan ne olivat mukavat ja jokseenkin ehjät. Siispä nappasin kaapista mustan t-paidan ja farkkushortsit.
Kerttu alkoi venytellä sängyssä. Hän ojensi kätensä pitkälle eteen ja venytti rintakehäänsä taaksepäin. Katsoin häntä pitkään, ja sitten hän kävi sängynreunalle istumaan, roikottaen päätään kuin krapula-aamuna. Tummat hiukset hipoivat hänen polviaan. Tarjosin hänelle vaatteita, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Siispä sysin hänet seisomaan, riisuin paidan, joka yllään hän oli nukkunut, ja pujotin mustan t-paidan hänen päälleen. Se ulottui häntä puoleen reiteen, vaikka hän olikin pitkä. Sitten Kerttu tuntui vironneen koomastaan lopullisesti, mutta pysyi edelleen vaiti. Hän puki shortsit ylleen, ja katsoi sen jälkeen tarkkaan minua. Hänellä oli harmaat, hyvin ilmeikkäät silmät. Nyt ne näyttivät jotenkin epäuskoisilta, ikään kuin hän ei olisi ollut varma, näkikö todella minut. No, hänen huoneessaan ei ollut vieraillut kukaan vähään aikaan, ehkei ollutkaan niin outoa, että hän ihmetteli huoneeseensa pöllähtänyttä nuortamiestä.
Tartuin harjaan ja aloin selvitellä hänen hiuksiaan. Kertulla oli paksu ja laineikas tukka, joka näytti toivottomalta ollessaan sekaisin, mutta jonka sai selväksi melko pienellä vaivalla. Kerttu oli jännittynyt ja kireä kosketukseni alla. Harjattuani hänen hiuksensa sidoin ne kiinni taskussani olleella kumilenkillä, taputin hänen olkapäitään ja sanoin:
- Lähdetään.
Eteisessä hän pani jalkaansa järeät cowboybootsit. Minä heitin takkini olalleni. Kertun äiti tuli katsomaan meitä. Hän vain nojasi seinään ja katseli tytärtään sama epäselvä ilme kasvoillaan. Avasin oven ja me menimme.
Elettiin huhtikuun loppua. Kaikkialla näytti jotenkin kellertävältä, ruoho ja rakennukset, joihin aurinko hohti. Kävelin hitaasti katua alas, ja Kerttu seurasi pari askelta jäljessä. Sytytin tupakan ja huomasin, että aski veteli viimeisiään. Pitäisi käydä ostamassa lisää. Tapailin taskujani ja löysin vitosen setelin ja vähän hiluja.
- Kerttu?
Ei vastausta.
- Käydään kaupassa, sanoin.
En odottanut reagointia, mutta Kerttu sanoikin pitkästä puhumattomuudesta karhealla äänellä:
- Joo.
Myyjä ei kysynyt minulta henkkareita, mistä olin vähän pettynyt. En olisi halunnut näyttää yli 23-vuotiaalta, vaikka sitä olinkin.
Kävelimme rannalle ja istuimme hiekkaan. Kerttu poltteli tupakoitani ja katseli järvelle.
- Mitäs olet tehnyt? kysyin, vaikka se olikin ilmiselvää.
- Sitä ja tätä, enemmän sitä. Kuunnellut musiikkia.
- Ai jaa. Mitä kuuntelet nykyään?
- Springsteeniä on tullut luukutettua.
- Hieno mies. "Closets are for hangers, winners use the door".
Kerttu hymyili. Minä hymyilin hänelle takaisin.
- Miten kirjoittaminen sujuu? kysyin.
- 238 sivua. En ole kirjoittanut vähään aikaan, mutta kyllä se tästä... kai.
Niin. Kyllä se tästä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
