Menettäessään otteen elämästään
ajatellessaan lapsuuttaan
jo nyt yksin, sohvallaan kaivaten
huomatessaan ikävöivänsä jotain
jolla oli joskus merkitystä
niin
silloin tuntee olonsa mitättömäksi kuin koi lampunvarjostimessa
kuin muurahainen ilman yhteisöä.
Usein juuriaan syytellen
omia sotkujaan peitellen
halpa ihmiskopio toistaa jo kuorelleen niin tuttua mantraa
että osaisi sanella sen jo takaperinkin;
ja sittenkin
syvällä alitajunnassaan, tiedostamattomissaan
sisäistää tehneensä jokaisen valinnan
omassa elämässään
omana itsenään
itse.
Silti jatkaa
tällä kertaa jalan matkaansa
kädet turtana kohmeesta
sillä tiedostaa olevansa liian peloissaan eloon
mutta liian utelias kuolemaan.
Selite:
Ei loputtomiin karkuun voi juosta
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi