Nimetön

Niin aika,
repi meidät erilleen,
toisistamme.

Kaksi särkynyttä,
istuvat kyyneleet silmissä,
vailla toisen olkapäätä.
Ikävöivät,

toisiaan.

Kunika voikaan ihminen eksyä,
rakkaimmistaan?
ja kuinka paljon,
onkaan ihmisen,
jaksettava yrittää.

Heräsin aamulla putkan sängyltä,
ja tajusin olevani aivan pohjalla.
Join itseni kaatokuntoon,
pelkäsin tuntea,
halusin hetkeksi paeta.
Aamulla poliisin herättäessä,
tajusin että kaipaan ihmistä
joka auttaisi pysymään pystyssä,
tässä vastatuulessa.

Tulisitko ja ottaisit minut syliisi,
pyyhkisitkö kyyneleeni.
Pelkään elää,
mutta en voi kuolla,
sillä en halua satuttaa sinua.