Mitä rakkaus on?
Kylkiluita,
kainaloon käpertymistä vuorokausiksi,
lanneluita,
vyötärön kaarteiden niin tarkkaan tutkimista,
ettei enää koskaan voisi unohtaa
yhdenkään luomen sijaintia.
Kylmää ilmaa, viimaa,
joka puhaltaa vasten kasvoja
sekoittaen huuruiset hiutaleet hiuksiin niin,
että kasvotkin ovat samaa luokkaa satavuotiaan kanssa.
Sitä,
että jokainen hörppy aamukahvista yksin
saa silmät tulvimaan vesiputouksen lailla,
niin,
että kissatkin säikkyvät.
Toinen meistä ei ole enää kotona,
eikä kukaan meistä ymmärrä,
miksei hän ole tulossa takaisin.
Jälleen olemme kolmisin,
ja muut unohtavat, pian.
Eihän meitä koskaan edes ollut olemassa,
ei toisillemme,
ei yhdessä,
eihän?
Kun nukahtaa itkuun tyyny kainalossa,
heräten samasta asennosta,
saman itkun keskeltä,
on todettava olevansa murtunut,
että edes tunteet ovat jääneet jäljelle.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä on raadollisen upea! Alku on niin kaunis ja loppu niin tuskallinen. Ja oikeastaan se loppu värjää alunkin kipeäksi. Mutta runosi tunnemaailma suorastaan hyökyy päälle, minun ei ainakaan lukijana ole helppoa edes hengittää tämän jälkeen! Niin saavat sanasi käpertymään ahdistuksesta. Voi, kuinka taidokkaasti oletkaan eroa ja sen tuottamaa tuskaa ja kaipausta osannut kuvata.