Chevalier

Kilpi äidin kyyneleillä kiillotettu,
miekka isänsä tuskasta taottu.
Liikkeissään loisto, tuntien toisto,
tieto sadoilta sivuilta laottu.
Kun se astuu holvikaaresta areenalle,
kääntyvät jumalat katsomaan pilvistään.
Sillä on leijonan askel, korpin kopeus,
vuosiksi vangittu viha silmissään.

Eksyypä kerran eteensä - ehkä eteväkin -
ritari vihollisverta suonissaan.
Pidättää henkeä tuhatpäinen yleisö,
pitää jumalat taukoa juonissaan.
”Nyt, katso saatanaa silmiin! Ota askel ja lyö,
lyö rautaliekki keuhkoista läpi!”
Mutta silloin kiitää korppi pilviin, leijona syö,
viha väljenee kuin väki.
”Chevalier, iske sydämeen!” yleisö yhtä hurmaa,
”miekka esiin ja surmaa!”
Vaan kaatuu kilpensä kolahtaen,
hakee miekkansa maasta turvaa.

Toinen kentällä ei nuku,
karjuen kohottaa veitsensä yllä lamaantuneen.
”Jos et nyt vereesi huku,
parkuen pieksemme sinut, piloille pakahtuneen!”,
itkee yleisö yhtenä, on jumalatkin jaloillaan,
yksi vain areenalla aloillaan
sormeillen rautaista ritaripunostaan,
pohtii unohtiko pilkun runostaan.