Leikitäänkö sankareita, kulta? (osa 2)

Mun sydän hakkaa. Mä haluan samaan aikaan juosta pakoon ja mennä sen tytön viereen istumaan siihen puistonpenkille. Nieleskelen ja vilkuilen taivaalle. Kurkiaura. Ne on menossa varmaan etelän lämpöön. Saatanan epäreilua. Etelään. Vittu, etelään. Mua alkaa paleltaa yhtäkkiä ja mun on pakko vetää takin vetoketju kiinni. Mä huokaisen. Mulla on jotenkin avuton olo. Outoo. Yleensä mä oon niin coolia ja kovaa ja nyt oon hukassa kun kissanpentu. Perkele. Ei tästä mitään tuu. Potkaisen itseäni ja vedän syvään henkeä. Sitten mä ryhdistäydyn ja menen sen tytön luo.
”Onko vapaata?”, kysäisen ja osoitan penkkiä. Se kattoo mua suoraan silmiin ja tuhahtaa. Mut se ei vastaa. Mua hermostuttaa. Ja vitusti hermostuttaakin.
”Niin että onko vapaata?”, toistan.
”Vittu näyttääks siltä ettei olis? Penkkiä kaks metrii tyhjänä!”, se sähähtää ja kääntyy taas pois.
Tunnen punan leviävän kasvoilleni. Istun nopeesti ja käännyn katteleen toiseen suuntaan kun se. Hitto. Taas mä osotin mun suuren älykkyyteni. Bravo, onnea Jesse, onnea. Hyvin sä vedät.
”Kati”, se tyttö rikkoo hiljaisuuden. Säpsähdän ja käännyn siihen päin.
”Ai hä? Kuka?”, mumisen ja jumitun tuijottamaan sen jumalattoman kauniita silmiä.
”Voi vittu, sä et oo ihan terve. Mä oon Kati. Kuka sä oot? Jos satut sitä tietämään…”
”Aaaaa, ööö, tota…Jesse”, vastaan vaivaantuneena. Se naurahtaa hiljaa. Punastun tahtomattani lisää. Hitto, raivostuttavaa. Mitä Katikin ajattelee. Saamari.
”Oot söpö kun punastut”, se heittää yllättäen ja kattoo mua pää kallellaan.
”Sä oot ihan liian söpö”, mumisen ja nousen lähteäkseni.
”Mihkä sä meet?”, se sähähtää ja kuulostaa taas vihaselta. Sen silmätkin on kapeat viirut ja sen ilme tuima.
”Öööö…Sisälle…Täällä on…kylmä”, selitän sekavasti. Mua häirittee kun se suuttuu kokoajan. Oonko mä tosiaan niin pelle, että teen kaiken väärin ja ärsytän sitä kympillä? Vittu.
”Ootko ottanu huomioon et munkin voi olla kylmä?” Mun sydän heittää ylimääräisen voltin. Perkele. Haluaako se, että mä lämmitän sitä? Vai että pyydän mukaan sisälle? Tai tuntuisko siitä helpommalta kestää kylmyyttä toisen kanssa? Murheet kun jakaa, ne pienenee. Liisa, mun psyka siis, sanoo niin. Ehkä olis vitusti iisimpää jos istuttas vierekkäin hampaat kalisten ja jäädyttäs kuoliaaks. Ei tarvis olla yksin viimesiä hetkiään. Hmm, miksei noinkin.
”Haluutsä mun takin?”, kysyn hetken harkittuani erilaisia vaihtoehtoja. Tarkkailen epävarmana sen ilmettä. Se hymyilee sekunnin ajan ja vakavoituu sitten taas.
”Eiku mä haluun sun kainaloon”, se sanoo sitten hitaasti ja hiljaa. Mulle kaikki on heti selvää. Mä oon silmänräpäyksessä sen vieressä kädet kiedottuna sen ympärille. Se nojaa mua vasten ja huokaisee. Me ei puhuta enää mitään, mutta mä diggaan siitä hetkestä. Se on jotenkin siisti. Ja ihana.

”Hei päiväkirja, mä kirjotan taas vaihteeks Katista kuten näinä jokaisena kolmenatoista päivänä kun se on ollu täällä. Mä en voi olla ajattelematta sitä hetkeäkään. Kova sydän ihan pehmenee kun kuulen sen äänen tai nään sen jossain. Ja sillon kun me jutellaan, hui saatana, mun sisällähän myllertää ihan ihmeellisesti. En ymmärrä mikä siinä tytössä vetoo muhun. Se on aivan liian…ihana. Vittu mikä sana. Mun ei pitäny semmosta ees käyttää. Saati tarkottaa. Lupasin Jykälle etten mee koskaan naisten ansaan. Enkä naimisiin. Mut Katin kanssa menisin varmaan suoraa päätä. Se on tehny mut hulluks. Mä oon hulluna siihen. Jumalauta.

Ai niin, tänään on merkittävä päivä muuten. Katilla on synttärit. Aion mennä onnitteleen sitä. Oon tehny sille runon ja haluan antaa sen sille illalla. Hermostuttaa. Helvetti.”

Katin huonessa on hämärää. Se on sammuttanu kaikki valot ja alkanu katteleen telkkaria. Mä en nää sen kasvoja kunnolla ja sekös mua harmittaa. Ne kun on kaikkien kauneinta tässä maailmassa. Mun kädet vapisee vähän. Vilkuilen välillä telkkaria ja välillä Katia. Kati näyttää kokonaisuudessaan niin hyvältä, että mä voisin tehdä sille ihan mitä vaan. Mutta mä en voi. Mun täytyy pysyä kaukana. Mun päässä jyskyttää. Kati vaan makailee kyljellään sängyllä eikä puhu mulle sanaakaan ja mua jännää koko tilanne pirusti. Tiedän, että se odottaa mun alottavan keskustelun. Niin se aina tekee. Tahallaan varmaan. Helkkari. Kyllä mun täytyy varmaan vaan ryhdistäytyä jälleen.
”Hyvää synttäriä. Tässä on mun lahja. Se on runo. Kirjotin sen ite”, tokaisen lopulta. Ensin Kati ei tee elettäkään, mistä huomais sen edes kuulleen mitä mä sanoin. Mutta hetken päästä se kääntyy kattomaan muhun päin.
”Lue se”, se käskee. Voi hitto. Helvetin likka. Mä en tahdo lukea sitä. Se on huono ja nolo ja töksähtää lopussa ja mun ääni alkaa värisee jos lausun sen ääneen ja polvet tutiseen ja punastun ja pyörryn ja delaan. Etkö tajua, etkö tajua? Vittu.
”Öööö, tota, lue sä vaan itte”, mä yritän epätoivosesti. Mun tekee taas mieli juosta karkuun.
”Lausu se mulle kun mä haluun”, se käskee vihaisesti. Sitten se osottaa sängyn päätyä ja viittaa mut istumaan siihen. Varmaan siks, että näkisin lukee sen telkkarin valaistuksessa. Jalat tuntuu yllättäen kummallisen raskailta, mutta mä kävelen määrätietoisesti istumaan sen sängylle ja luen sen runon sille. Se kuuntelee tarkasti ja hymyilee aina välillä.
”Kiitos”, se sanoo ja nappaa sen runon mun kädestä. Mä huokaisen helpottuneena. En mä sitten ihan delannutkaan. Onneks. Olis se aika noloo meinaa ollu. Kuolla nyt siihen, suoraan sen sängylle. Kiva muisto olis sillekkin jääny musta.
”Öitä”, mutisen ja nousen kävellen ovelle.
”Jesse…”, Katin ääni kuuluu just kun mä oon sulkemassa oven.
”Niin?”
”Kyllä sä voit vielä jäädä.”
Olikohan toi käsky vai pyyntö, kelaan mielessäni. Toisaalta, sama se, mä jään jokatapauksessa. Mä haluan jäädä. Perkele, mä haluan. Joka hetki haluan vaan nähdä Katin. Astun huoneeseen ja suljen oven. Kati kehottaa lukitsemaan sen, että kukaan ei pamahtas paikalle. Se ei kuulemma tahtos enempää onnittelijoita. Mä tottelen sitä ja jään kädet taskussa seisoskelemaan oven tuntumaan. En todellakaan kehtaa taas tehdä mitään alotetta keskustelulle. Sen vuoro, saatana. Täytyy nyt vähän olla tasa-arvoa.
”Ootsä koskaan ollu tytön kanssa sillee?”, se kysyy yhtäkkiä. Kiitän nopeesti Jumalaa, vaikka en siihen usko ees, että valot on pois päältä. Jos se näkis mun naaman, se naurais ittensä hengiltä.
”Ai millee?”
”No sillee!”
”No en.”
”Jaa…No haluaisitsä olla?”
”Joo…”
”No tuu tänne…”
”Joo…”
Mun sydän oli tulla ulos rinnasta kun mä pelosta ja innosta sekavana kävelin Katin luo ja istuin sen sängylle. Se veti mut päälleen ja suuteli mua varovasti.
”Jesse…”
”Kati?”
”Mä…tykkään susta liikaa.”
Kierähdin pois sen päältä, vedin sen tiukasti kainalooni ja puristin niin, että ihme jos se sai henkeä. Mä en tiedä miks mä tein sen. Kai musta vaan tuntu niin hyvältä ne sen sanat. Mä olisin tahtonu vannoo sille ikuista rakkautta just sillä hetkellä, mutta onneks tajusin vaan mutista, että samat sanat. Sen jälkeen Kati rimpuili irti ja nousi mun jalkojen päälle istumaan. Nieleskelin tyhjää kun se alkoi riisumaan paitaansa. Helvetti. Mä en todellakaan ollu koskaan kokenu mitään tällästä. En mä osais olla. Vittu. Mä en sais pilata nyt kaikkee. En vaan sais. Manasin mielessäni itteni alimpaan helvettiin ja päätin rauhottua. Suljin silmäni, hengitin syvään ja sitten avasin ne valmiina kaikkeen. Ainakin melkein valmiina. Mä en käsittäny enää mitään. Tuijotin vaan Katia, joka oli ehtiny sillä välin riisua ittensä yläosattomiin. Se katto mua kysyvästi ja puri huultaan. Voi luoja niitä rintoja. Voi luoja, voi luoja, mä hoin pääni sisällä. Taisin jopa uskoo luojaan sillä hetkellä.
”Älä kato mua”, Kati komensi kun huomas mun tuijotuksen.
”Mut sä oot niin kaunis…”
”Mä en oo kaunis ja sä et saa kattoa mua! Sulje silmäs et mä voin riisuu loppuun!"
Vastahakoisesti tottelin sitä. Kuvittelin kokoajan miltä se näyttäis jos näkisin sen riisuvan. Voi vittu. Varmasti täydelliseltä. Kun mä jouduin laitokseen, en tuntenu kuuluvani sinne, mutta kun mä näin Katin, se teki musta välittömästi laitoskamaa. Perkele. Se vei mut. Ja mun sydämen. Kati keskeytti mun ajatukset puremalla mun korvaa ja kierähtäen mun alle kiskasten mut päälleen.
”Riisu sä nyt…”, se kuiskas ja sen jäätävissä silmissä pilkahti jotain. Mun rintaa puristi. Että nyt mun pitäs ton jumalattaren eessä strippailla. Ei ikinä, ei ikinä. Vittu. Paitsi ehkä nyt tai heti. Saakeli.
”No anna mä”, se sano ja ryhtyi ripeään tahtiin kiskomaan multa vaatteita. Mä annoin sen tehdä sen, koska halusin olla sille mieliks. Suostuisin mihin vaan mitä se pyytäs. Ihan mihin vaan. Kun se sai mut riisuttua, se alko hyväileen mua pienillä käsillään. Mä en voinu liikkua. Mä en voinu puhua. Mä vaan olin.
”Tee mulle jotain…Tee jotain…”, se pyysi.
”Kati, sano mitä mä…teen sulle?”
”Jotain, jotain vaan.”
Hivuttauduin alemmas suudellakseni sen kaulaa ja rintoja. Se kieto jalkansa mun ympärille ja inahti hiljaa. Mä en osannu käsitellä sitä. Se oli mun käsissä, halus mun tekevän sille ties mitä. Ja mä en voinu. Mä vaan en voinu. Saaketin saaketti. Vittu.
”Voi saatana…Haluatsä et mä otan sut?”, kysyin siltä hengästyneenä. Tunsin oloni epävarmaks, mutta samaan aikaan estottomaks ja eläimelliseks.
”Ota…”
”Mullei oo…”
”Joo, tossa laatikossa. Sua varten ihan”, se keskeytti mut. Tajus kai heti, että oli puhe kortsuista. Nousin sen päältä ja pengoin sen laatikkoo. Vihdoin löysin yhden ja pistin paikoilleen.
”Vauhtia…”, se pyysi hiljaa.
”Joojoo.”
Ja sitten se tapahtu. Mä työnsin itteni siihen. Mä olin Katissa nyt. Se oli mun. Vaan mun. Kokonaan mun. Sen sormet uppos mun selkään. Musta tuntu niin uskomattomalta etten osaa sanoin kuvailla. Koitin pidättäytyä Katin takia, mutta tuloksetta. Pian mä olin ihan finaalissa ja se siitä. Homma ohi. Mä en kestäny enempää.
”Sori”, mä mumisin.
”Ei se haittaa, kulta, ei se haittaa”, se sano ja silitti mun poskea.
Se änkes mun syliin ja käperty ihan pieneks. Mä tunsin ennen kokematonta hellyyttä sitä kohtaan. Se oli niin haavoittuvainen. Pelkäsin koskee siihen ettei se menis rikki. Siks mä vaan upotin sormeni sen hiuksiin ja hengitin sen tuoksua. Ja lopulta se nukahti mun syliin. Mä en saanu unta. Kaikki mitä oli tapahtunu rullas kun filmi mun päässäni. Erityisesti mua hymyilytti siinä kohdassa, jossa Kati kutsu mua kullaks.