Elämän kartta

Hukkasin sytkärini. Etsin housuista, pengoin taskut läpi.
Löysin sytkärini, mieli tuntui happy.
Etsintäpartio teki uuden havainnon,
se ei ollut vaarallinen cannon.

Kartta taiteltuna, kulmat tummuneet vanhuuttaan,
sitä avaamaan lähdin kuin 18v juhlii nuoruuttaan.
Sain sen avattua ilman murua,
kartta oli täynnä arpia ja surua.

Koordinaatisto levinnyt hujan hajan,
kuin jokin olisi pyyhkinyt yli rajan.
Näin kaikki ne kukkulat, joiden yli olin kavunnut.
Helpompaa suunnistamista elämässä silti halunnut.
Isoja syviä järviä vailla ehjää rantaa,
niitä varten olisi pitänyt onkivapa kantaa.
Autioita metsiä, joissa vain erämies pystyisi olla,
sellainen, jonka selviytymiskyky on vain harvoilla.

Vai vielä pitäisi ottaa kompassi käteen ja suunnata kohti tuntematonta? Melko tavatonta...
Minä heitän kompanssin pois, tavaraa tarpeetonta.
Ei ole muutenkaan suuntaa elämässä.
Miten voi edes ottaa suuntaa,
kun ei ole jalansijaa, jotta asioita voisi muuttaa?
Ei pohjaa elämälle, voinko muuta kuin vajota?
Alan sirpaleiksi hajota.