Laskit jalkasi pitkän matkan jälkeen kovettuneen maan pintaan. Vuosia oli mennyt siitä, kun kävit viimeksi siellä. Harmaa usva ympäröi alavaa niittyä, jossa jo vuosien alle musertuneet rakennukset lepäsivät viimeisillä sijoillaan.
Tunsit palan nousevan kurkkuusi ja hieraisit tunteen puuskassa silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen nopealla käden liikkeellä näkymättömiin. Kuinka siitä onkin jo niin kauan.
Näit välähdyksiä muistoista, jotka noilla alavilla niityillä tuntuivat enää kaukaisilta tarinoilta. Lumen sijaan satoi tuhkaa ja aurinko tuntui sammuneen aikoja sitten. Miten varma olitkaan siitä, ettei mikään koskaan muuttuisi. Olithan voimakkain olento koskaan.
Olit lähtenyt päättäväisenä pitkälle matkallesi tuosta samasta paikasta. Vuosi vuodelta osia sinusta jäi maailman eri kolkkiin. Ihmiset palkitsivat hyväuskoisuutesi hyväksikäytöllä. Usein sinä maksoit tyhmyydestäsi sydänsuruilla, jotka kerta kerran jälkeen uudelleen vyöryivät päällesi ahdistuksen puristavalla, kaiken nielevällä voimalla.
Olit varma ettet kulkisi ympyrää. Niin pitkälle kävelit samalla, kun kasvoit ulos vaaleanpunaisesta kesämekostasi ja aivan liian itsevarmasta olemuksestasi. Enää ei aurinko paistanut nauraville poskillesi.
Kävellessäsi maa söi jalkineitasi joka askeleella ja pian mekonkaan narut eivät enää ylettyneet takaa sille rusetille, jolle ne kuului aina sitoa. Maa jalkojen alla oli vaihtunut kesantojen nurmista kovaan ja raastavaan asfalttiin. Ohikulkijat ottivat sinusta mukaansa niitä paloja, jotka heitä juuri silloin eniten miellyttivät.
Auringon tapaan pimenivät kerrostalojen ikkunoista kajastavat, sinua ympäröivät valot. Niissä huoneissa ei kukaan huomannut kuinka tahdoit olla joskus hyvä ja voimakas. Ylhäältä näki vain itkevän, ylikasvaneen lapsen märkine, likaisine vaatteineen odottamassa apua.
Jossain vaiheessa et jaksa enää. Levität pitkästä matkasta riutuneet kätesi ja annat viimeistenkin voimien laukata hurmoksessa ihoasi pitkin ja valua maahan joka on syönyt sinut kokonaan. Viimeisetkin rippeet sinusta. Annat kaikkesi.
Näinäkin päivinä alavalla maalla, sortuneiden puurakennusten keskellä, usvan lipuessa metsän rajaan, voit nähdä kun siellä seisoo tuo joku, joka tahtoi elää aidommin kuin kukaan muu. Pääsi se viimeisillä voimillaan kuitenkin palaamaa yksin kotiinsa, jossa se alun alkaenkin oli sitä miksi sen piti koskaan eläessään tuleman. Ehjä.
Tunsit palan nousevan kurkkuusi ja hieraisit tunteen puuskassa silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen nopealla käden liikkeellä näkymättömiin. Kuinka siitä onkin jo niin kauan.
Näit välähdyksiä muistoista, jotka noilla alavilla niityillä tuntuivat enää kaukaisilta tarinoilta. Lumen sijaan satoi tuhkaa ja aurinko tuntui sammuneen aikoja sitten. Miten varma olitkaan siitä, ettei mikään koskaan muuttuisi. Olithan voimakkain olento koskaan.
Olit lähtenyt päättäväisenä pitkälle matkallesi tuosta samasta paikasta. Vuosi vuodelta osia sinusta jäi maailman eri kolkkiin. Ihmiset palkitsivat hyväuskoisuutesi hyväksikäytöllä. Usein sinä maksoit tyhmyydestäsi sydänsuruilla, jotka kerta kerran jälkeen uudelleen vyöryivät päällesi ahdistuksen puristavalla, kaiken nielevällä voimalla.
Olit varma ettet kulkisi ympyrää. Niin pitkälle kävelit samalla, kun kasvoit ulos vaaleanpunaisesta kesämekostasi ja aivan liian itsevarmasta olemuksestasi. Enää ei aurinko paistanut nauraville poskillesi.
Kävellessäsi maa söi jalkineitasi joka askeleella ja pian mekonkaan narut eivät enää ylettyneet takaa sille rusetille, jolle ne kuului aina sitoa. Maa jalkojen alla oli vaihtunut kesantojen nurmista kovaan ja raastavaan asfalttiin. Ohikulkijat ottivat sinusta mukaansa niitä paloja, jotka heitä juuri silloin eniten miellyttivät.
Auringon tapaan pimenivät kerrostalojen ikkunoista kajastavat, sinua ympäröivät valot. Niissä huoneissa ei kukaan huomannut kuinka tahdoit olla joskus hyvä ja voimakas. Ylhäältä näki vain itkevän, ylikasvaneen lapsen märkine, likaisine vaatteineen odottamassa apua.
Jossain vaiheessa et jaksa enää. Levität pitkästä matkasta riutuneet kätesi ja annat viimeistenkin voimien laukata hurmoksessa ihoasi pitkin ja valua maahan joka on syönyt sinut kokonaan. Viimeisetkin rippeet sinusta. Annat kaikkesi.
Näinäkin päivinä alavalla maalla, sortuneiden puurakennusten keskellä, usvan lipuessa metsän rajaan, voit nähdä kun siellä seisoo tuo joku, joka tahtoi elää aidommin kuin kukaan muu. Pääsi se viimeisillä voimillaan kuitenkin palaamaa yksin kotiinsa, jossa se alun alkaenkin oli sitä miksi sen piti koskaan eläessään tuleman. Ehjä.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit