Olen kolmenkymmenenkahdeksan.
On helppoa olla pettynyt ja vihainen
kuin tuntea mitenkään muuten.
Itselle
ja muille on kuitenkin tuotettava välillä
naurunkirjavia sytykkeitä,
jotta kylmyys loppuisi.
Aikaa on
mutta puolipiste alkaa olla liemessä;
talvi kiipeää jo kesää nopeammin.
En osaa oikein mitään mutta haluaisin tietää enemmän:
kuinka meri hymyilee,
miksi tähdet eivät koskaan vaikene,
entä miltä kuulostaa tuulen sydämenlyönnit?
En välittäisi kulkea loppuelämäni
nurkasta nurkkaan kuin kivenpyörittäjä
miettien vain metsäkukkia, laulaen Paranoidia.
Pöydällä on silmien ja ihon majakka,
jonka sepalus repsottaa.
Kynä maistuu hävyltä.
Kaikki muuttuu aperitiiviksi.
Yritän kirjoittaa runoa veden ja taivaan reunalle.
Sisyfos sentään,
mutta miten muutenkaan voisin toimia kuin siten
kun sisustuntumani neuvoo?
Sinne se kuitenkin katoaa, ballistinen ohjus.
Olen kolmenkymmenenkahdeksan
ja taas yhtä märkää lastua vähemmän tietoinen itsestäni.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut