Zohovin kohtalo

Entisinä aikoina ihmiset olivat hyvin samankaltaisia kuin nykyaikoina. Ihmiset elivät, rakastelivat, rakastivat, vihasivat ja lopulta kuolivat. Jotkut katkerina, jotkut onnellisina, riippuen siitä kuinka olivat elämänsä eläneet. Zohov Baskin oli kuitenkin poikkeus. Hän oli nuori ja kaunis kultatukkainen mies, joka uhmasi edellä kirjoitettua asiaa, maailmankaikkeuden perimmäistä järjestystä. Katsokaamme kuinka se tapahtui.

Ensinnäkin näytti siltä ettei hän koskaan vanhentunut. Yksikään ryppy ei kohonnut hänen kasvoilleen, yksikään lihas ei menettänyt voimaansa ja eloisuuttaan. Toiseksi näytti siltä, ettei hän koskaan epäonnistunut missään. Kaikki kauneimmakin naiset jumaloivat häntä ja lankesivat hänen jalkoihinsa. Kolmanneksi näytti siltä, että hän todella oli Jumalan suosikki, kaikkein rakkain.

Mutta, mitä voimme tästä kaikesta todeta ja oppia? Sen, että poikkeus vahvistaa säännön? Sen, että elämä on epäoikeudenmukaista? Ehkä meidän pitää katsoa sitä miten Zohon itse elämänsä asiat koki.

Zohov itse ei ollut elämäänsä niin tyytyväinen kuin kaikki olisivat voineet luulla sen perusteella miltä hänen elämänsä näytti ulkopuolisille. Oikeasti hän vihasi elämäänsä. Toki kaikki oli alussa ollut uutta, poikkeuksellista ja huumaavaa, mutta ajan kanssa parhaatkin kokemukset laimenvat kuin väljähtänyt kuuma olut tuopissaan. Zohov kaipasi todellista rakkautta, ei sitä mitä hän nyt koki vaan sellaista mitä tavalliset ihmiset kokivat ylä ja alamäkineen. Hän ei siis halunnut olla poikkeustapaus vaan sellinen olento kuin muutkin olivat, maistaa noita elämän ala ja ylämäkiä.

Mitä hän siis teki? Miten muuttaa asiat toisenlaisiksi?

Hän päätti kirota Jumalan. Muuta keinoa ei näyttänyt olevan, hän päätti antaa lahjansa takaisin luojalleen!

Monia aikoja Zohov tutki asioita ja perehtyi elämän mystiseen alkemiaan. Yöt ja päivät hän perehtyi elämän saloihin, opiskeli okkulttisia asioita suurten mestareiden johdolla ja kaipasi itselleen vain kuolemaa. Mutta, edes suuret mestarit eivät voineet häntä auttaa, Zohovilla oli heidän mukaan sielu ja sielu oli sellainen Jumalan luomus, ettei kukaan ihminen voinut sitä koskaan tuhota. Ainoastaan Jumala pystyi siihen ja se ajatus kauhistutti Zohovia koska hän tiesi, ettei Jumala pahansuopuudessaan tekisi hänen sieluaan olemattomaksi. Mitä nyt teen, hän tuumi. Ainut vaihtoehto näyttää kuitenkin olla jutella Jumalan, luojani kanssa, hän totesi itsekseen.

Silloin taivas hänen yläpuolellaan halkesi kahtia, ja taivaalta satoi mitä suurin rankkasade ja salamoita leimahti joka puolella. Zohov tiesi, että itse Jumala oli tullut paikalle. Hän katsoi ylös taivaisiin, kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan ja hän kysyi Jumalalta, miksi hän oli luonut Zohovin tällaiseksi, luonnonoikuksi joka erosi kaikista muista luoduista? Silloin sade loppui, samoin salamat loppuivat ja taivas oli taas tavallinen ja yhtenäinen. Jumala puhui. ”Olet se mitä olet, mutta voin tehdä sinut tavalliseksi jos todella sitä haluat ja ottaa lahjani pois sinulta.”

Silloin Zohov tajusi Jumalan hyvyyden, sen pohjattoman armon joka hänellä oli jokaista luotuaan kohtaan. Zohov näki koko elämänsä uudessa valossa, kaikki oli nyt selvää ja kirkasta. Zohov päätti ettei halunnutkaan muuttua tavalliseksi ja totesi mielessään, että miten edes määritellä se mikä on tavallista ja mikä ei. Jumala oli tehnyt jokaisen luomuksensa sekä tavalliseksi, että samaan aikaan ainutlaatuiseksi, ja niin oli myös Zohovin laita. Tästä hetkestä Zohovin asenne elämää kohtaan muuttui ja hän eli onnellisena niin kauan kuin eli ja se ei ollut mikään lyhyt aika.